maanantai 20. helmikuuta 2017

Hyveistä

- "Dammit, Morpheus. Not everyone believes what you believe."
- "
My beliefs do not require them to."
                                                                     Matrix Reloaded (2003)

Yksi merkittävä ero autoritäärisen ja liberaalin mielenlaadun välillä on kyky hyväksyä se tosiasia, että ihmisten arvot ja uskomukset voivat olla erilaisia. En puhu liberaalista mielenlaadusta nyt siinä merkityksessä jossa "liberaali" esiintyy aikalaisteksteissä poliittisena määreenä. Merkittävä osa valtavirran liberalismia on itseasiassa hyvin autoritääristä. Minulla ei valitettavasti ole parempaakaan sanaa tarjota tähän yhteyteen.

Ero on oikeastaan vielä syvempi kuin vain tämän tosiasian hyväksyminen, sillä jokainen näkee omin silmin käytännössä päivittäin, että ihmisillä on kiistatta erilaisia käsityksiä hyveistä ja oikeasta ja väärästä. Samaan tapaan on kiistatta selvää että ihmisten käsitykset poikkeavat toisistaan myös niiltä osin mitä he pitävät totena.

Relativismi voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla. Ensimmäinen on Terence McKennan kritisoima merkitys. Sanottakoon, että olen täysin samaa mieltä McKennan kanssa siitä, että tämä tapa ymmärtää relativismi -- nimittäkäämme sitä nyt relativismiksi ilman kummempia määreitä -- on eräänlainen mielisairaus. Kuvitelma, että tosiasiat ovat milloin mitäkin ja riippuvat näkökulmasta, on fundamentaalinen väärinymmärrys siitä, mitä yllä nimitän liberaaliksi mielenlaaduksi. Itseasiassa, tämä on mennyt joissain piireissä niin pitkälle, että samaan aikaan täysin autoritäärisesti ajetaan omaa arvomaailmaa, mutta aina tilanteen niin sopiessa omiin käsityksiin, vaihdetaan relativistiseen argumenttin joka mitätöi kaiken mitä joku muu sanoo. Ja tämä ei rajoitu mihinkään poliittiseen ideologiaan tai katsontakantaan. Tämän näkee niin sosialistien, liberaalien, alt right-salaliittohörhöjen kuin libertaarienkin kirjoituksissa.

Relativismi voidaan kuitenkin ymmärtää toisinkin, siis oikein. Tälle ymmärrykselle tulisi kuitenkin keksiä toinen nimi, sillä se ei tarkoita sitä että mikä tahansa positio on yhtä oikea tai että tosiasiat ovat neuvottelu- ja näkökulmakysymys. Viittaan tällä jo yllä mainittuun täysin kiistattomaan tosiasiaan, että ihmisillä on erilaisia käsityksiä paitsi siitä mikä on hyvää ja oikein, myös siitä mikä on totta. Se, mikä on totta, ei ole neuvottelukysymys eikä riipu näkökulmasta, mutta se, mikä on relevanttia usein riippuu erittäin voimakkaasti näkökulmasta.

Jokin asiantila voi olla relevantti kahdella eri tavalla. Jos asiantila on ei-toivottava -- esimerkiksi, jos minun jalassani törröttää naula -- niin asiantila on relevantti sen yksilön tai niiden yksilöiden kannalta joille ei-toivottavuus johtaa todennäköisesti jonkinlaiseen toimintaan. Minun jalassani törröttävä naula on varmastikin ei-toivottava suurimmalle osalle maailman ihmisistä, mutta relevantti se ei ole, sillä vaikka satunnainen yksilö jossain toisella puolella maailmaa varmastikin ceteris paribus toivoisi ettei minun jalassani olisi naulaa, ei tieto siitä että naula törröttää jalastani johda tämän yksilön kannalta mihinkään toimintaan; hän ei voi toimia millään sellaisella tavalla että minun oloni parantuisi vaikka hänen arvonsa olisivatkin sellaiset että hän toivoo minulle sinänä hyvää. Sama pätee toki myös sellaiseen yksilöön joka vihaa esimerkiksi länsimaisia miehiä niin paljon että pitää suorastaan hyvänä asiana minun kokemaani kärsimystä.

Relativismi tosiasioiden suhteen siis voitaisiin halutessa ymmärtää siten, että tosiasioiden se joukko joka ei ole relevantti, ei merkitse mitään yksilölle, eikä tämä siten piittaa siitä, joten hän voi käsitellä näitä tosiasioita ikään kuin niitä ei olisi olemassa lainkaan. Tällaisessa relativismissa ei ole mitään vikaa inherentisti; tosiasiat sinänsä eivät ole näkökulmasta kiinni, mutta niiden relevanssi on, ja koska vain relevanttien propositioiden totuusarvolla on väliä, relativisti saattaisi olla yksinkertaisesti piittaamatta tai ottamatta kantaa tällaisiin asioihin.

Asiantila voi olla relevantti myös sillä tavalla, että se sitoo henkilön toimintaa. Esimerkiksi, vuoristo jonka ylittäminen on varsin työlästä, ei ole sinänsä ei-toivottava asia; siitä voi olla paljon iloa, esimerkiksi koska henkilö tykkää laskea mäkeä. Mutta se voi muodostaa reunaehdon sille, miten nopeasti henkilö voi siirtyä paikasta toiseen. Näinollen tosiasia on relevantti tälle yksilölle, kun taas toisella puolella maailmaa asuvalle vuorella ei ole merkitystä. Esimerkiksi Sherlock Holmes toteaa Watsonille jossakin tarinassa, että pitää täysin turhana tietoa siitä, että maa kiertää aurinkoa, sillä tämä tieto ei millään tavalla auta häntä ratkomaan rikoksia. Holmes on relativisti (tässä merkityksessä).

Mistä pääsemme hyveisiin. Hyve noin yleisestiottaen viittaa tietynlaisten moraalikoodistojen esittämiin piirteisiin tai toimintaan joiden joko itseisarvoisesti tai välineellisesti katsotaan edistävään hyvää, eli ns parempaa maailmaa.  Erilaisia hyvekoodeja on lukuisia, enkä käy niitä tässä analysoimaan. Yhteistä niille kaikille on se, että niissä kodifioituu -- ja usein myös reifikoituu -- käsitys siitä mikä on hyvää ja oikein. (Ja tietysti vastinparina paheissa kiteytyy se mikä on pahaa ja väärin).

Autoritäärisen mielenlaadun ja hyve-etiikan yhdistelmä on varsin yleinen, jos kohta, itse koen sen lähinnä sisäisesti ristiriitaiseksi. Jotenkin ymmärrän utilitaristisen etiikan autoritäärisen ilmentymän, koska utilitaristi ainakin yrittää ajatella että on jokin objektiivinen -- jos kohta vaikeasti mitattava -- hyvän mittari, josta ei pitäisi olla mitään erimielisyyttä. Itse olen viime aikoina mieltynyt hyve-etiikkaan juuri siksi että se sopii mielenlaadulleni paremmin.

En voi käsitykselleni mitään, mutta minulla on voimakas sisäinen vakaumus että samanaikaisesti kaikki etiikka -- hyveellisyys mukaanlukien -- on täysin mielivaltaista ja vailla sen suurempaa merkitystä, ja kuitenkin on olemassa minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeitä hyveitä ja eettisiä prinsiippejä, joista en halua luopua. Muistan taannoin käyneeni keskustelua erään jo sittemmin bloggaamisen lopettaneen kirjoittajan kommenttiosastolla muistaakseni abortista. Oma näkemykseni nimittäin on että abortti on kauhea asia, enkä toivoisi sitä tapahtuvan lainkaan. Kuitenkaan en suostu tuomitsemaan ketään siihen turvautunutta. Tämä oli kyseisen kirjoittajan mielestä pöyristyttävän ristiriitaista ja moraalitonta, ja kuvasti sitä etten "oikeasti" pidä aborttia pahana.

On monia asioita joita en osaa pitää "makuasioina", asioita joita en suostu tekemään tai hyväksymään, ja kuitenkin, joiden kohdalla voin täysin vapautuneesti todeta ettei tämä tarkoita että tuomitsisin ketään tai pitäisin ketään näiden asioiden tekijöistä "pahana". Aivan erityisesti, en koe että minulla olisi mitään oikeutta kieltää näitä asioita keneltäkään. On toki päinvastaisiakin asioita, asioita jotka mielestäni on syytä mahdollisuuksien mukaan estää, kuten vaikkapa toisten ihmisten pahoinpiteleminen jne, ja joiden kohdalla tunnen usein että mielestäni olisi aivan oikeutettua silti toimia juurikin kyseisellä tavalla. 

Moraalinen tai kulttuurirelativismi on toinen kirosana, sana jolla on hyvin paha kaiku. Se ymmärretään myös usein niin, että moraalinen relativisti katsoo minkä tahansa moraalisen käsityksen tai sellaisen puutteen olevan yhtä arvokas, ja täten kiistää esimerkiksi länsimaisen henkilön oikeuden kritisoida jotakin "takapajuiseksi" koettua kulttuuria; määre "takapajuinen" on jo sinällään tällaisen käsityksen mukaan väärä, koska kaikki kulttuurit ovat samalla viivalla. Tämä tietenkin on samankaltainen väärinymmärrys kuin se, jota McKenna kritisoi tosiasioiden kohdalla. Se on kuitenkin vaikeammin purettava väärinymmärrys siksi, että toisin kuin tosiasiat, käsitykset hyvästä ja pahasta eivät sinänsä ole riippumattomia tarkastelijasta.

Se, että käsitys hyvästä ei ole riippumaton tarkastelijasta, ei kuitenkaan tarkoita että tarkastelijan käsitys hyvästä olisi jotenkin merkityksetön hänelle itselleen tai hänen lähiympäristölleen. Tässä kohtaa autoritäärisen mielenlaadun omaavan ihmisen laakerit leikkaavat pahanpäiväisesti kiinni; paradoksaalisesti pidän tässä kohtaa melko yksikäsitteisesti pahana tätä mielenlaatua. Nimittäin, jokin asia voi olla arvokas yksilölle vaikka se olisi toiselle arvoton tai jopa negatiivinen arvoltaan. Hieman banaalisti -- ja mutkia suoraksi vetäen -- voitaisiin ehkä sanoa että käsitys hyvästä ja pahasta on makuasia.

Mikä ei kuitenkaan ole makuasia, on se, mitä näiden toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeavien hyveiden tai moraalikoodien noudattaminen ja tavoitteleminen aiheuttaa seurauksinaan. Nämä seuraukset eivät ole makuasia, eivätkä näkökulma-asia. Osa seurauksista tietenkään ei ole relevantteja -- esimerkkinä juurikin mahdollisesti jalassani törröttävä naula -- mutta tosiasioita ne silti ovat. Ja juuri näistä seurauksista ja niiden ulottuvuudesta keskustelussa menevät herkästi puurot ja vellit sekaisin.

Tämä sekaisin meneminen voi olla kumpaan suuntaan tahansa. Osa puolustaa itse hyveenä pitämäänsä asiaa esimerkiksi väittämällä että hyveen noudattamatta jättämisellä on negatiivisia seurauksia. Mutta tämä ei ole tietenkään hyve-etiikan mukaista argumentaatiota, vaan seuraamuseettistä. Esimerkiksi, jos joku esittää että homoseksuaalisuus on paheellista, tämä saattaa esittää perusteluna sukupuolitautien tai perheiden rikkoutumisen kaltaisia argumentteja. Nämä ovat tietenkin virheellisiä argumentteja vaikka mekanismit olisivatkin tosia; sillä yritetään vakuuttaa toiselle oman käsityksen rationaalisuutta, vaikka tosiasiassa rationaalisuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Käsitys hyvästä ja pahasta ei ole rationaalinen valinta, koska jos jokin asia on relevantti ja hyvä, niin se on hyvä vain itsensä vuoksi, tai ainakin se on hyvin läheisessä ja kiistattomassa suhteessa hyvään tai pahaan kokemuksena. Esimerkkinä jälleen naula jalassa: Se on paha asia koska tiedämme että kaikille se aiheuttaa kipua ja merkittävän tulehdusriskin. Toki on yksilöitä jotka pitävät tällaisesta kivusta; mutta mielivaltaisuus tässä vain alleviivaa sitä mitä yritän sanoa.

Toinen suunta taas on se, että kiistetään seuraukset siksi, että yksikäsitteistä karakterisointia hyvän ja pahan sisällöstä ei ole. Esimerkiksi, voidaan kiistää vaikkapa naisten heikko asema länsimaisen mittapuun mukaan monissa arabimaissa sillä perusteella, että monet naiset eivät koe asemaansa heikoksi näissä maissa. Tämä argumentti on kummallinen, mutta olen sen nähnyt feministin esittämänä. Se menee jotakuinkin näin, että vaikka naiselle länsimaissa kuuluu kaikki samat oikeudet kuin miehille, niin meillä ei länsimaisina ihmisinä ole oikeutta sanoa että jossakin muussa kulttuurissa naisille olisi hyvä kuulua samat oikeudet, ts. tätä mittaria ei vaan yksinkertaisesti voi käyttää muiden kulttuurien kohdalla. Tämä voi tietenkin olla oikea argumentti yksilön kohdalla, jos hän esimerkiksi kokee että hän kyllä haluaa kyseiset oikeudet itselleen, muttei pidä relevanttina näiden oikeuksien toteutumista muille. Toinen tapa, jolla tämä argumentti voi olla oikea on, että jokaisen yksilön tulee voida itse omalla kohdallaan määrittää se, onko tämä oikeus hänelle tärkeä. Mutta hyvin harvoin argumenttia esitetään kummallakaan tavalla.

Minulle ei tuota vaikeuksia todeta, että se, mitä pidän hyvänä, ei toteudu kaikille eikä kaikkialla samassa määrin. Ei myöskään tuota vaikeuksia todeta, että se, mitä pidän hyvänä, ei ole jaettua vaan joku kokee toisenlaisen käsityksen hyvästä olevan itselleen oikea, ja että tällä yksilöllä on oikeus kokea näin, silloinkin kun se on ristiriidassa omani kanssa. Ei ole minun tehtäväni lähteä korjaamaan muiden ihmisten etiikkaa, voin korkeintaan puolustaa omiksi kokemiani oikeuksia sekä omalla että perheeni ja lähipiirini osalta -- sekä kaikkien niiden osalta joiden tiedän tai perustellusti uskon kokevan ne omikseen -- niitä vastaan jotka pyrkivät niitä rikkomaan. 

Kaikki eivät jaa uskomuksiani. Eivätkä uskomukseni vaadi heiltä sitä.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Maanpuolustuksesta

Suhteeni asevelvollisuuteen on aina ollut jokseenkin ongelmallinen, jopa ristiriitainen. Suoritin asepalveluksen 22 vuotta sitten -- kirjaimellisesti yli puoli elinikää sitten -- enkä ollut esimerkiksi saanut kutsua kertausharjoituksiin kertaakaan välissä. Henkilökohtaisella tasolla en kokenut armeijaa sen kummemmin mielekkääksi kuin erityisen vastenmieliseksikään, tavallaan koin sen pääosin ajanhukkana.

Sanoin joskus aiemmassa kirjoituksessani, että en koe aseellista maanpuolustusta henkilökohtaisesti mielekkääksi; Tämän väitteen kontekstia en tarkkaan muista, mutta oletan sen liittyneen sellaiseen hypoteettiseen käytännölliseen pohdintaan, jossa mietin miten toimisin esimerkiksi perheeni suhteen. Perhetilanteeni on kuitenkin parin vuoden aikana muuttunut ja olen miettinyt henkilökohtaisella tasolla asiaa uudelleen; toivoisin edelleen, että merkittävän kriisin sattuessa lapseni esimerkiksi pikemminkin muuttaisivat ulkomaille turvaan kuin joutuisivat minkäänlaiseen vaaraan. Omalta osaltani kuitenkaan en enää koe että olisin samalla tavalla heidän kannaltaan korvaamaton tai edes äärimmääisen tärkeä.

Osin tämänsuuntaisen pohdinnan myötä tulin hiljattain siihen tulokseen että aktivoidun asiassa, enkä tee siitä pelkkää teoreettista pohdintaa. Taannoin sain tietää ettei minua ollut (kuten arvelinkin) varsinaisesti sijoitettu mihinkään puolustuvoimissa. Ilmoittaudun siten vapaaehtoiseksi maakuntajoukkoihin. Tätä mahdollisuutta minulle suositteli eräs tuttavani. Lähdin viime perjantaina sitten peruskurssille, jossa kerrataan taistelijan perustaitoja ja opetellaan uudenaikaisten varusteiden käyttöä.

Minulla oli kuitenkin järkyttävän huono tuuri. Kuten olen kirjoittanut täällä joskus, voimaharjoittelu on tuonut minulle ratkaisevaa apua selkävaivoihini, joista ennen kärsin aika-ajoin varsin pahastikin. Silloinkin kun alaselkäni kipeytyy, kipu useimmiten on lievempää ja menee nopeammin ohi kuin ennen. Pääsääntöisesti arjessani olen kokonaan "unohtanut" että minulla on taipumusta kyseiseen vaivaan. Perjantaina iltapäivällä saavuttuani Parolannummelle peruskurssille, marssimme ensimmäisenä varusvarastolle kuittamaan varusteita. Siinä tavaroita kantaessa tunsin selässä pienehkön vihlaisun. Illalla oppituntien aikana olo oli hivenen epämukava, ja yöllä punkassa en löytänyt enää kivutonta asentoa.

Unettoman yön jälkeen selkä oli melko tavanomaisella tavalla kipeä: Ei estänyt arkisia toimia, kävelyä tai istumista, mutta vähäinenkin äkkiliikehdintä tuotti yllättäviä kipuja. Menin koulutuksen vetäjän puheille ja totesin että valitettavasti tämä oli nyt tässä; en pysty jatkamaan koulutusta tällä erää.

Häpeä oli yllättävä tunne tässä tilanteessa. Aikanaan en asepalvelusaikanani yhtä kunnon influenssaa, yhtä rankemmanpuoleista allergiakohtausta, ja viisaudenhampaan poistoa lukuunottamatta ollut terveydellisistä syistä palveluksesta poissa. Olisin voinut jäädä nytkin koulutukseen "vemppamiehenä", jolloin olisin osallistunut oppitunneille ja ampumiseen kunnon mukaan, mutta en lähtenyt hommaan mukaan sillä kuviolla että hoitaisin mitään puolittain.

Luovutin varusteet lauantaina aamulla ja sain onneksi kyydin kotiin jo kello kymmeneksi. Pettymys oli valtaisa monestakin syystä. Ensimmäinen, ilmeisin, oli se, että vaikka fyysinen kuntoni on suorituskyvyn osalta parempi kuin ehkä koskaan elämässäni, suorituskyky harjoitusoloissa esimerkiksi kuntosalilla tai lenkkipolulla, on vain osa ns todellista suorituskykyä. Jos nivelet ja tukiranka paukkuvat herkästi, ei kovalla Cooper-  tai maastavetotuloksella tee mitään. Muistelin oman asepalvelusaikani taisteluvarustuksen painoa ja sitä miten se tuntui raskaalta ja epämiellyttävältä; uusi taisteluvarustus oli painoltaan jopa raskaampi, joskin muuten mukavampi. Kokemukseni oli varusteet puettuani, että olisin pystynyt aivan hyvin juoksemaan ja syöksymään siinä ilman ongelmia -- jos selkäni olisi vain ollut kunnossa.

Myös häpeä oli jonkinasteinen. Lähdin mukaan innoissani ja ajatuksella, että voisin hiukan korjata mielessäni sitä kokemusta joka aikanaan varusmiehenä minulla oli heikosta fyysisestä kunnostani. Aerobinen kuntoni toki oli hyvä, mutta painoindeksini oli noin 17 ja olin heikko kuin mikä.  Vedin kyllä kymmenen leukaa, mutta pituiselleni (184cm)  miehelle joka painoi 60 kiloa, jo muutaman kilon varustus päällä teki liikkumisesta hankalaa. Kypäräkin teki niskan kipeäksi aina marssiessa ja harjoitellessa. Selvisin kuitenkin aikanaan varusmiespalveluksesta ilman suurempia ongelmia, kun taas nyt tuntui että epäonnistuin välittömästi.

Harkitsen vielä, josko yrittäisin uudelleen. Jo yhden illan viettäminen melko kattavan kansakunnan läpileikkauksen parissa oli innostava kokemus. Tuvassamme kukaan ei ollut siellä sillä idealla että tänne on tultu pakotettuna. Osalla pontena tulla oli armeijanostalgiaa 10-20 vuoden takaa, osa nuoremmista oli tullut koska ei ollut päässyt rauhanturvajoukkoihin (vapaehtoiskokemus lasketaan hyödyksi käsittääkseni). Paikalla oli myös itseni ikäinen mies joka oli jo palvellut Afganistanissa rauhanturvaajana kolme kertaa. Kenelläkään ei ollut tarvetta näyttää tai päteä siinä mielessä, että olisi kokenut tarvetta dissata muita, ja tietynlainen toverihenki syntyi parissa tunnissa, kuin itsestään. Sen synnyssä oli palkitsevaa olla mukana ja oli kiehtovaa nähdä, miten se kumpusi eri yksilöiden henkilöistä.

Osaksi tuon toverihengen vuoksi keskeyttämispäätös oli vaikea tehdä, mutta toisaalta se myös helpotti päätöstä. Solidaarisuuden ja häpeän sekoitus nimittäin saa aikaan sen, etten missään nimessä halunnut olla ryhmälleni rasite. Puhuin tästä porukalle, osa, odotetusti, vakuutteli että porukka kyllä pitää minusta huolen ja paikkailee ja auttaa milloin en pysty fyysisesti toimimaan. Kiitin tästä vakuuttelijoita, mutta pysyin päätöksessäni, sillä en lähtenyt mukaan tekemään mitään puolittain. Halusin ampua, halusin syöksyä hankeen, ja halusin saada pieniä mustelmia ja mikäli teloisin itseni, tekisin sen mieluummin pelottomasti ja "tarkoituksenmukaisesti" harjoituksen logiikan mukaan. Vihlova selkä olisi tehnyt sen, että olisin toiminut pelokkaasti ja haparoiden, jatkuvasti miettien josko tämä tai tämä sattuu. Heittäytyminen mukaan ja siitä seuraava itsereflktion sammuminen olisi jäänyt saavuttamatta.


Arvostan noita miehiä ja naisia -- niin, mukana oli naisia myös -- ja heidän asennettaan ja omistautumistaan maanpuolustukselle. Olen, muusta arvomaailmastani huolimatta, varsin isänmaallinen, enkä omaa, enkä edes oikein hyväksy, sellaista käsitystä että tähän pitäisi liittyä sellaisia asenteita joita "kansallismielisyyden" nimissä nykypäivänä liikkuu. Koulutuksessa oli mukana myös yksi aasialainen mies, joka esittäytymiskierroksella kertoi -- erittäin murtaen suomea puhuen -- motiivikseen liittyä mukaan inspiraation jonka hän oli saanut perehdyttyään sotaveteraanien toimintaan, ja halun kunnioittaa tätä muistoa. Minulle suomalaisuuden narratiivin sulkeminen "ulkopuolisilta", jollainen tämäkin arviolta kolmekymppinen kaveri olisi voinut olla, ei ole asianmukaista eikä kuulu siihen ydinarvomaailmaan jonka itse koen puolustamisen arvoisena.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Synkkä Metsä

Liu Cixin:in muutaman vuoden takainen Three Body Problem oli trilogian ensimmäinen osa. Luin kirjan vasta hiljattain, ja aloitin nyt toisen osan, englanninkieliseltä nimeltään The Dark Forest. En osaa juurikaan kiinaa, joten en voinut lukea teoksia alkuperäiskielellä. Kirjojen kielessä on kuitenkin selkeästi jokin rakenteellinen seikka, jossa alkuperäiskieli paistaa läpi; en osaa tarkalleen sanoa mikä se on.

En halua pilata kenenkään iloa kirjoista, joten en liiaksi kerro kirjojen sisällöstä. Genrelle uskollisena  kyse on kuitenkin avaruusolennoista, kuten arvata saattaa. Ensimmäinen osa on mielenkiintoinen siinä, että se paljolti käsittelee ihmisten suhtautumista tietoon siitä, että avaruusolentoja on olemassa, ja heijastelee yksilöiden suhtautumisongelmia tähän. Teemoina, joskin ehkä hivenen ohuina, on Kiinan kulttuurivallankumous ja siihen liittyvä mielipuolisuus. Yksi kirjan henkilöistä on (kirjan tapahtumahetkellä) vanhempi nainen, astrofyysikko, jonka isä on aikanaan joutunut kulttuurivallankumouksen fanaatikkojen uhriksi, minkä seurauksena myös henkilö itse on joutunut poliittiseen epäsuosioon. Tämän myötä näkemys ihmiskunnasta ja sen tulevaisuudesta on varsin synkkä. Matkalla hän tutustuu syväekologiaan ja muuhun melko antihumanistiseen ajatteluun, ja tätä taustaa vasten sitten jäsentyy myös myöhemmin tieto siitä, että ihminen ei ole yksin maailmankaikkeudessa.

Kirjan toinen osa käsittelee ihmiskunnan kohtaamia haasteita tilanteessa jossa vieras rotu on matkalla (oletettavasti) valloittamaan maata ja tuhoamaan ihmiskuntaa, ja sillä on lähes täysin läpitunkeva tiedustelukoneisto maapallolla, vaikkakin vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa ihmisiin suoraan. Asetelma on varsin mielenkiintoinen, eikä lainkaan kritiikitön teknologian ja tieteen voittokulun suhteen.

Näkemys talouden toiminnasta on kirjassa varsin mielenkiintoinen, erityisesti, varsin epäkeynesiläinen. Samalla kirjassa kuultaa läpi usko liberaalien instituutioiden haurauteen ja ihmisten kollektivistiseen luonteeseen -- eikä lainkaan hyvässä mielessä. En kommentoi tätä enempää kuin toteamalla, että ajatukset olivat talouspoliittisesti inspiroivia kaikessa synkkyydessään.

Esimerkiksi monista teknologia- ja talousoptimistisista kirjoittajista poiketen, kirjailija ounastaleee että ihmiskunnan keskittäessä resurssejaan valtaisan avaruuslaivaston rakentamiseen, muu talous vähän  kerrassaan rapautuu ja romahtaa. Henkiinjäämisvaihteelle siirtyessään ihmiskunta panostaa elämänlaatuun minimaalisesti; kulutustavaroiden ja mukavuuksien tuotanto jää minimiin, jopa ravinnontuotannosta tingitään, kunhan atomipommeja ja avaruuslaivoja saadaan rakennettua riittävästi maailman puolustamiseen sen vihollisilta. Ulkoinen vihollinen yhdistää toki ihmiskunnan yhteisen päämäärän taakse, muttei sovinnon tai solidaarisuuden merkeissä, vaan kyräilyn, kateuden, painostavan kotiinpäinvetämisen ja nihilismiä lähentelevän velvollisuudentuntoisen uhrautumisen hengessä.

Olen itse suhtautunut avaruuden valloitukseen aina naivin positiivisesti ja optimistisesti, tietoisena siitä että näkemykseni ovat eräänlaista haihattelevaa optimismia. Projisoin oman toivoni paremmasta tulevaisuudesta rajaseuturomantiikkaan; hiukan samaan tapaan kuin Americana-kulttuurin voidaan ajatella syntyneen 1800-luvun lännen valloituksen myötä. Nämä kaikki "kulta-ajat" ovat tietenkin anakronistisia. 1920-luku, 1950-luku, 1970-luku -- nyttemmin jopa jossain mielessä 1990-luku ovat aina aikalaisille olleet *jälkeen päin* kulta-aikoja.

Oli miten oli, avaruuden valloitus edustaa sellaista teknologian ja tieteeen harppausta josta vielä 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa haaveiltiin. Viimeisestä kuulennosta oli kulunut hädin tuskin kymmentä vuotta, kun itse lapsena lueskelin tarinoita Apollo-ohjelmasta, ja NASA:n avaruussukkulaohjelman kaikesta kalleudestaan huolimatta piti ajan oloon johtaa täysimittaiseen avaruuden valloitukseen. Avaruusseikkailu 2001 oli minusta vielä 1980-luvun lopulla jotenkin mahdollinen tulevaisuudenkuva siitä, miten vuosituhannen vaihteeseen mennessä asiat olisivat kehittyneet. Nyt viimeisestä kuulennosta on jo 45 vuotta.

Todellisuudessa avaruuden valloitus oli tietenkin myyntipuhetta ja propagandaa, jolla sekä Neuvostoliitto että USA pyrkivät näyttämään toisilleen kuinka teknisesti edistyneitä he olivat ja implisiittisesti pelottelemaan avaruusohjelman potentiaalisilla sotilaallisilla saavutuksilla. Esimerkiksi Apollo-ohjelman ostovoimakorjattu kustannus nykyrahassa olisi suurusluokkaa yli 200 miljardia dollaria. Huippuvuosina ennen kuulentoa NASA:n budjetti oli liki 5% liittovaltion menoista. Tämä on toki pientä verrattuna esimerkiksi Irakin ja Afganistanin sotiin.

En silti luovu romanttisesta, irrationaalisesta haavekuvastani. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että kustannukset ovat lopulta sosiaalinen, eivät fysikaalinen ongelma tässä mielessä. Suurin osa peruselintarpeista saadaan tyydytettyä mielekkäästi kyllä nykyteknologialla niin, että Americanan kulta-ajan -- melkeinpä riippumatta siitä, mikä niistä valitaan -- materiaalisen elintason turvaamiseen käytännössä kaikille ei nykyteknologialla montaa prosenttia BKT:sta kuluisi. Ongelma ei ihmisille ole, eikä koskaan ole ollut, todellinen absoluuttinen elintaso, vaan pikemminkin se, että tarvitaan enemmän. Elaine Morgan:ia mukaillen, pohdittaessa mitä ihmiset haluavat, ainoa yhteinen tekijä tuntuu olevan "lisää".

Ja juuri tähän inhimilliseen paradoksiin toivon avaruuden valloituksen tuovan ratkaisun. Purkautumisreitin sille tarpeelle joka ajaa meitä niin kiivaasti ja vääjäämättömän näköisesti kohti tuhoa.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Gastropareesi

Sairastuin kummallisella tavalla viime viikon lopulla. Torstai-iltana kävin pitkästä aikaa viiden kilometrin lenkillä, juosta hölköttelin melko rauhallisesti. Söin illalliseksi valmisruoan, jossa oli jotain tortillakääröjä ja salaattia; olin saanut sellaisen yliopistolta kotiin palatessani.

Ensin arvelin että olisiko ruoassa ollut jotain vikaa, sillä pian syötyäni tulin huonovointiseksi ja flunssaisen oloiseksi. Otin yöksi ibuprofeenia ja happosalpaajaa -- happosalpaajaa siksi että vatsani on toisinaan herkkä ibuprofeenille. Aamulla olo oli normaali, mutta ruoka ei maistunut. Huomasin päivän mittaan, etten pystynyt syömään juuri mitään ilman, että vatsa tuntui aivan järkyttävän täydeltä. Olo jatkui lauantaina. Iltapäivällä olin hyvin heikkona, ja pakottauduin syömään Big Mac- hampurilaisen. Ensin tuntui että olo helpotti, mutta vaiva vain paheni.

Eilen olo helpotti päivällä hieman otettuani 10mg metoklopramidihydrokloridia aamupäivällä. Jos olisi ollut arkipäivä, olisin ehkä mennyt ensin lääkäriin. Söin lautasellisen hyvin löysää puuroa aamupäivällä, iltapäivällä yhden banaanin ja illalla vielä toisen lautasellisen puuroa. Nälkää en kokenut. Illalla otin vielä toisen annoksen lääkettä ja nukuin yön yli. Söin aamulla puuroa ja join kupin kahvia, mutta en vieläkään tunne nälkää.

Punnitsin itseni lenkin jälkeen torstaina, painoin 87 kiloa. Tänä aamuna vaaka näytti 84.6kg, eikä suolisto ole toiminut erityisen rivakasti välissä. Mikäli kykyni syödä normaalisti ei ole palaudu huomisaamuun mennessä, täytynee varata aika tarkempiin tutkimuksiin.

Dr. Google kertoo että suurin osa ns. gastropareesitapauksista on idiopaattisia. Tahtoo sanoa, että suurin osa tapauksista joissa vatsalaukun tyhjeneminen on häiriintynyt, on sellaisia että mitään selkeää syytä ei löydetä. Yleisen selkeä syy liittyy diabeteksen aieheuttamaan neuropatiaan joka vahingoittaa vagushermoa. Vagushermo liittyy usein muutoinkin tämäntyyppiseen problematiikkaan. Heikko hypoteesi ongelman syystä joka minulla on, on että viime viikon salitreeni -- johon liittyy käytännössä aina ns. valsalva-manööveri, eli sukellusrefleksin käyttö keskikropan tiukkana pitämiseksi. Ylipäätään vagushermoon liittyvän ongelman puolesta puhuu myös se, että huonovointisuudesta huolimatta en sunnuntaiaamuna kyennyt oksentamaan; oksennusrefleksi ei tuntunut toimivan kunnolla.

Olen toiveikas että vaiva paranee itsestään. Minulla oli vastaavanlainen vaiva ehkä 8 vuotta sitten kun olimme Kanarian saarilla lomamatkalla. Tuolloin en pystynyt syömään muutamaan päivään mitään, vatsalaukku ei tyhjentynyt lainkaan, ja lopulta systeemi vain lähti käyntiin ikään kuin itsestään. Oloni on nyt paljon parempi kuin eilen, lääkkeen ansiosta epäilemättä. Hopeareunuksena tässä on tietenkin se, että tässä sitä ylimääräistä massaa nyt lähtee sitten. Valitettavasti paasto ei ole hyvä keino pudottaa rasvaa, sillä se syö myös lihasta. Ajattelin kokeilla mitä proteiinijuoma tekee ololle tänään, jos se ei aiheuta pahoinvointia tai täyttyneisyyden tunnetta, niin mikäs siinä. Treenaamisen kanssa tietysti täytyy olla varovainen.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Myhill-Neroden teoreema

Olen vuosikaudet opettanut tietojenkäsittelyteorian erilaisia kursseja, ja yksi asia joka useimmilla alan peruskursseilla käsitellään on niin kutsutut säännölliset kielet. Formaalien kielten teoriassa ei ole samalla tavalla kyse kielistä kuin vaikkapa lingvistiikassa, vaikka yhtymäkohtia tieyiltä osin tietenkin on. Pääosin näitä asioita käsitellään siten että "kieli" ymmärretään joukoksi merkkijonoja; vaihtoehtoisesti voidaan ajatella että "kieli" on merkkijonojen predikaatti; jotkut merkkijonot toteuttavat kyseisen ominaisuuden ja jotkut eivät.

Säännölliset kielet ovat kaikkein yksinkertaisin jollain tavalla relevantti formalismi. Kielen säännöllisyys voidaan määritellä monella tavalla ja päätyä samaan lopputulokseen. Yksi tapa määritellä säännölliset kielet on siten, että kun on annettu aakkosto E, niin määritellään säännölliset lausekkeet aakkoston yli. Oletamme että meillä on tyhjän joukon symboli ø ja tyhjän merkkijonon symboli e, jotka eivät kuulu aakkostoon. Säännöllinen lauseke muodostetaan seuraavasti:
  1. ø ja e ovat säännöllisiä lausekkeita
  2. jokainen aakkoston E symboli a on yksinään säännöllinen lauseke
  3. Jos R ja S ovat säännöllisiä lausekkeita, niin RS on säännöllinen lauseke
  4. Samoin R+S on säännöllinen lauseke,
  5. R* on säännöllinen lauseke kun R on säännöllinen lauseke. 
Kukin säännöllinen lauseke R määrittelee joukon L(R) merkkijonoja. L(ø) ei sisällä mitään merkkijonoa, L(e) = {e}, eli sisältää vain tyhjän merkkijonon, ja L(a) = {a} jokaiselle yksittäiselle aakkossymbolille. L(R+S) määrittelee joukon joka on L(R):n ja L(S):n yhdiste. L(RS) määrittelee joukon L(R)*L(S), joka muodostuu kaikista L(R):n merkkijonoista joiden perään on laitettu mielivaltainen L(S):n merkkijono. L(R*) määrittelee joukon jossa on kaikki sellaiset merkkijonot jotka saadaan muodostettua laittamalla R:n mielivaltaisia merkkijonoja perätysten mielivaltainen määrä. (Myös nolla kertaa, eli L(R*) sisältää aina tyhjän merkkijonon)

Yhtäpitävä määritelmä saadaan kun sovitaan että kieli on säännöllinen jos on olemassa jokin äärellinen automaatti joka hyväksyy kielen. Äärellinen automaatti on yksinkertainen kone, jossa on äärellinen määrä tiloja. Ennen merkkijonon lukemista automaatti on alkutilassaan. Aina kun automaatti lukee syötteenään aakkoston symbolin, se siirtyy johonkin tilaan; siirtymä riippuu tilasta jossa ollaan ja symbolista joka luetaan. Osa tiloista on ns hyväksymistiloja, ja jos merkkijono päättyy kun automaatti on hyväksymistilassa, automaatti hyväksyy kyseisen merkkijonon.

Formaalien kielten teoriassa on niin sanottu erottavan jatkeen käsite. Jos meillä on kaksi merkkijonoa x ja y, niin kolmas merkkijono z on erottava jatke kielen L suhteen, jos tasan toinen merkkijonoista xz ja yz kuuluu kieleen L. Jos kahdelle merkkijonolle ei ole erottavaa jatketta, niin riippumatta merkkijonon z valinnasta xz ja yz molemmat joko kuuluvat tai eivät kuulu kieleen L.

Esimerkiksi, jos aakkosto koostuu merkeistä a ja b, ja kieli L koostuu kaikista niistä merkkijonoista joissa on yhtä monta a- ja b-merkkiä, niin jos x:ssä ja y:ssä on yhtä monta a:ta ja b:tä, niin x:llä ja y:llä ei ole erottavaa jatketta. Itse asiassa tämä pätee jos a- ja b-merkkien määrän erotus on x:ssä ja y:ssä sama.

Sanomme, että merkkijonot x ja y ovat ekvivalentit kielen L suhteen, jos niille ei ole erottavaa jatketta. Tämä ekvivalenssirelaatio jakaa kaikki merkkijonot ekvivalenssiluokkiin. Myhill-Neroden teoreema sanoo, että kieli L on säännöllinen jos ja vain jos kielen L suhteen on olemassa vain äärellinen määrä ekvivalenssiluokkia.

Koska kieli on säännöllinen jos ja vain jos sille löytyy äärellinen automaatti, niin voimme todistaa tämän väitteen toiseen suuntaan melko helposti: Jos kaksi merkkijonoa vie automaatin samaan tilaan, niin merkkijonojen on oltava automaatin kielen suhteen ekvivalentteja; ekvivalenssiluokkia ei voi olla enempää kuin kielen hyväksyvässä automaatissa on tiloja.

Kääntäen, jos ekvivalenssiluokkia on äärellinen määrä, voimme muodostaa automaatin joka hyväksyy kielen. Automaatissa on yksi tila jokaista ekvivalenssiluokkaa kohden. Alkutila vastaa ekvivalenssiluokkaa, johon tyhjä merkkijono kuuluu. Tilasiirtymä tapahtuu ekvivalenssiluokkien välillä siten, että jos x on mielivaltainen tilaan q liittyvän ekvivalenssiluokan alkio, niin tilasiirtymä a vie tilasta q tilaan q' siten että q':a vastaava ekvivalenssiluokka sisältää merkkijonon xa.  Tämä toimii, sillä jos x ja y ovat ekvivalentteja, niillä ei ole erottavaa jatketta. Koska niillä ei ole erottavaa jatketta, ei myöskään merkkijonoilla xa ja ya voi olla erottavaa jatketta.

Hyväksymistiloiksi valitaan tilat joita vastaavan ekvivalenssiluokan alkiot kuuluvat kieleen. Kaikki ekvivalenssiluokan alkiot tietenkin kuuluvat tai mikään ei kuulu, sillä tyhjä merkkijono ei ole kyseisten merkkijonojen erottava jatke.

Tällä tavalla rakennettu automaatti on itseasiassa pienin mahdollinen äärellinen automaatti joka kyseisen kielen hyväksyy. Tilojen määrää voidaan pitää alkeellisena kielen kompleksisuuden mittarina, joskin tämä ei vastaa perinteisemmän kompleksisuusteorian kompleksisuusmittoja. Jokainen säännöllinen kieli ratkeaa ilman lisämuistia ajassa, joka kuluu merkkijonon lukemiseen, joten jokainen säännöllinen kieli on laskennallisesti äärimmäisen yksinkertainen. Nimitämme tätä suuretta kielen indeksiksi.

Jokaiselle (myös ei-säännölliselle) kielelle A voidaan esittää pari säännöllisiä kieliä (L,U) siten, että L ja U ovat säännöllisiä, L on A:n osajoukko, joka puolestaan on U:n osajoukko. No, tämä on triviaalisti totta, koska tyhjä joukko ja kaikkien merkkijonojen joukko ovat säännöllisiä. Mielenkiintoisempi kysymys -- johon vastaaminen kertoo paljon kielen A monimutkaisuudesta -- on se, miten tarkkoja approksimaatioita voidaan löytää, kun kielten L ja U indeksien summa (esimerkiksi) on n. Approksimaation tarkkuutta voidaan esimerkiksi mitata siten, että kun otetaan mielivaltainen merkkijono x, mikä on todennäköisyys että x kuuluu L:ään ja A:han tai ei kuulu A:han eikä U:hun, eli kääntäen, mikä on todennäköisyys että x:stä päätellään "väärin" se, kuuluuko se A:han. Mutta tämä teoria menee jo sitten vähän pidemmälle.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Paluu juurille.

Valmistuin Diplomi-insinööriksi vuoden 2001 tammikuussa, pääaineenani oli Teknillinen Matematiikka, ja sivuaaineenani älykäs ja oppiva signaalinkäsittely. Tein diplomityöni monitavoiteoptimointialgoritmeista, erityisesti monitavoitteisesta kiinteän kustannuksen verkkovirtausmallista.

Verkkovirtausmalli on malli, jossa suunnatussa graafissa -- eli verkossa -- on tavanomaisten solmujen lisäksi lähteitä ja nieluja. Kaikki mallit voidaan palauttaa ratkaisujensa osalta sellaisiksi joissa on tasan yksi lähde ja tasan yksi nielu. Kullakin lähteellä ja nielulla on arvo, joka kuvastaa sen tarjontaa (lähde) ja kysyntää (nielu). Solmuja yhdistävillä kaarilla on kustannus ja kapasiteetti. Kutakin kaarta pitkin voi tapahtua virtausta. Jos kaarta pitkin ei ole virtausta, kaaren kustannus on nolla. Jos virtausta on x yksikkö, niin se on muotoa  a + bx, missä a on kiinteä kustannus ja b on muuttuva kustannus.
Ratkaisu verkkomallille on kuvaus kaarilta ei-negatiivisille reaaliluvuille (so. kaarivirtaus) siten, että
  1. Jokaisen kaaren virtaus on korkeintaan sen kapasiteetin suuruinen
  2. Jos solmu ei ole nielu eikä lähde, niin siihen tulee yhtä paljon kuin siitä lähtee virtausta
  3. Nieluun tulee virtausta sen kysynnän verran enemmän kuin siitä lähtee
  4. Lähteestä lähtee sen tarjonnan verran enemmän virtausta kuin siihen tulee
Ratkaisun kustannus on sen kaarten kustannusten summa. Ratkaisu on optimaalinen, jos ei ole massa ratkaisua jonka kustannus on pienempi.

Monitavoitteinen verkkovirtausmalli on verkkovirtausmalli, jossa kaarella on yhden kustannuksen sijaan monta kustannusta, eli kaareen liittyvä kustannus onkin joukko kustannuksia; vaihtoehtoisesti voidaan ajatella että monitavoitteinen verkkovirtausmalli on joukko verkkovirtausmalleja jotka poikkeavat toisistaan vain kaarikustannusten osalta.

Jokainen yksittäisen verkkovirtausmallin ratkaisu on myös monitavoitteisen verkkovirtausmallin ratkaisu. Kustannus ei nyt ole kuitenkaan yksittäinen luku, vaan joukko lukuja, jotka lasketaan jokaisesta kustannusfunktiosta erikseen. Ratkaisu on pareto-optimaalinen jos ei ole olemassa ratkaisua joka on jonkin kustannusfunktion suhteen huonompi. Optimaalinen ratkaisu yhden kustannusfunktion tapauksessa voi toki olla olematta yksikäsitteinen, mutta jokaisella optimaalisella ratkaisulla on sama kustannus. Monitavoitteisen tapauksessa pareto-optimaalisten ratkaisujen joukko on yleisessä tapauksessa ylinumeroituvasti ääretön. Itse asiassa, pareto-optimaalinen joukko on kompakti, eli se on suljettu ja rajoitettu.

---

Yliopistomme henkilökunnan määrää on supistettu ja se on myös eläköitymisen ja määräaikaisuuksien päättymisen myötä supistunut "luonnollista" tietä viime vuosina. Tämän johdosta opetushenkilökunnan työmäärä opetuksessa on kasvanut merkittävästi. En ole itse koskenutkaan optimointiteoriaan oikeastaan lainkaan vuoden 2001 alun jälkeen. Tästä huolimatta optimointimenetelmien opetus lankeaa jatkossa minulle, samoin kuin differentiaaliyhtälöiden, todennäköisyyslaskennan, ja algoritmimatematiikan opetus.

En protestoi asiaa mitenkään, itse asiassa opetan kaikkia näitä kursseja mielelläni. Valitettavasti vain muutos tapahtuu sen verran nopealla aikataululla, että en voi mitenkään ehtiä kunnolla perehtymään ja valmistelemaan opetusta samalla tavalla kuin ennen. Oppimateriaalin tuottaminen ja syvälliseen ymmärrykseen tähtäävän oppisisällön suunnittelu joutuu jäämään sivuun pinnallisen ja mekanistisen oppimisen sijaan. Joudun priorisoimaan sitä, minkä kurssin opetuksen kehittämiseen panostan.

Niukkuus kyllä toki ruokkii luovuutta. Esimerkiksi tänä vuonna kiireen ja opiskelijamäärän kasvun vuoksi otin käyttöön uusia opetusmenetelmiä joissa opiskelijoiden oma-aloitteisuus ja vastuu ovat suuremmassa roolissa. Näistä oli hyviä kokemuksia, joskin signaalit ovat hieman ristiriitaisia. En edes halua sanoa, että nämä muutokset mitenkään yksikäsitteisesti ovat huonoja. Näppituntuma on, että pehmeämpi lasku voisi olla ollut tarkoituksenmukaisempi, mutta en ole edes tästä aivan varma.

Joka tapauksessa, siirryn jatkossa siis kokonaan matematiikan opetukseen, eikä tutkimukseen juurikaan jää aikaa.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Epistemologinen Balkanisaatio

Olen nähnyt paljon puheenvuoroja ns totuuden jälkeisestä ajasta. (post truth) Aivan oikein, jotkut kommentaattorit ja muutkin dosentit ovat todenneet että ilmiössä sinänsä ei ole mitään uuta; poliitikot ovat valehdelleet, tai sanotaanko puhuneet muunneltua totuutta kautta maailman sivu. Onkin aivan totta että valehtelussa ei ole sinänsä mitään uutta. Propagandan levittäminen oli suunnilleen ensimmäisiä radion yhteiskunnallisia sovelluksia.

Siinä että "viralliset tahot" tai poliitikot valehtelevat ei todellakaan ole mitään uutta. Voitaisiin ehkä sanoa, että uutta on ainoastaan vaihtoehtoisten totuuksien leviäminen sosiaalisen median kautta laajalle ja erityisesti erilaisten ihmisryhmittymien mahdollisuus -- tai oikeammin välttämättömyys -- valikoida juuri itselle sopiva uutisvirta loputtomasta bittien ja kuvien virrasta.

Tällä pintatasolla siis ilmiössä uutta on se pirstaleisuus joka valtavissa informaatiovirroissa vallitsee. Teknologisella tasolla Facebookin ja Twitterin kaltaiset mediat tuottavat tietynlaisia suodattimia sille, millaista informaatiota kullekin yksilölle valikoituu. Tästä on kirjoitettu jo paljon, joten en ala tässä kaivelemaan viitteitä enempää, Facebookin syötealgoritmi on pelottavan "älykäs" ja ruokkii varsin tehokkaasti esimerkiksi ihmisten vahvistusvinoumia. Kun tykkää ja jakaa tietyntyyppisiä uutisia, niin sen tyyppiset uutiset alkavat dominoida omaa uutisvirtaa, ja lopulta syntyy ns kupla, jonka ulkopuolelta ei enää juuri mitään tietoa tule.

Niin sanottu valtamedia on kiistatta puutteellinen informaatiolähde nykypäivänä. Sitä on kritisoitu jo vuosikymmenet erilaisin epiteetein. On esimerkiksi käytetty jo pitkään termejä kuten "uutispuuro" (joka on muuten varsin oivallinen ruoka, sivumennen sanottuna suosittelen) tms jotka kuvastavat suurten mediatalojen tasapaksua, joidenkin mielestä (perustellustikin, tätä en tietenkään kiistä) poliitisesti korrektia tuotantotapaa. Perinteiset journalistiikan lainalaisuudet näyttäytyvät valtavan isolle osalle ihmisistä tekopyhänä ja läpinäkyvänä aivopesuyrityksenä.  Osa tästä kokemuksesta on täysin perusteltua. Itse heräsin tähän ilmiöön tapaus Jussi Halla-Ahon kautta. Vaikka olin tuolloin -- ja oikeastaan olen edelleenkin -- tunnustuksellinen "suvakki", olin varsin pöyristynyt siitä, miten läpinäkyvä kaksoisstandardi meillä oli tiedonvälityksen ja sananvapauden osalta.

Ilmiö on sittemmin muuttunut puuduttavaksi sirkukseksi, jonka viimeisimpänä itseään toistavana pelle-esityksenä voi pitää draamakuningatar Sebastian Tynkkysen saamaa oikeustuomiota. Kunnon performanssin myötä koprolaliaa lähentelevä "sananvapaus" sai taas yhden marttyyrin lisää. Sanottakoon, että vaikka tunnen hieman halveksuntaa tätä huomiohakuista performanssia kohtaan, käsitykseni sananvapaudesta ajaa sen yli: Minun on puolustettava Tynkkystä moraalisesti, mielestäni hänellä oli oikeus sanoa se mitä hän sanoi ilman lainopillisia seurauksia. Voimme sanoa että jotkin hänen lausunnoistaan olivat kusipäisiä, mutta tämä on täysin eri kategorian asia kuin laittomuus.

Mutta ajauduin sivuraiteelle; Totuudenjälkeisyys ei ole mikään mielekäs karakterisointi sille, mitä on tapahtunut tai mihin olemme ajautuneet. Valheita on keskuudessamme ollut aina, ja niitä on levitetty vakavalla naamalla, joskus jopa niin että levittäjät uskovat niihin itse. Valheiden läsnäolossa ei ole mitään erikoista. Erikoista on sensijaan se, että totuudellisuuden kriteerit eli hienommin, käsitys epistemologiasta, on pirstaloutunut. Ja tässä on osittain syynä juuri teknologia ja sen tuottamat lukuista kuplat.

Termi Balkanisaatio viittaa Ottomaanien imperiumin romahdusvaiheessa tapahtuneeseen kehitykseen Balkanin niemimaalla ja sen lähiympäristössä. Aluella on historiallisesti elänyt, ja yhä elää, lukuisia eri kansoja, joilla on eri vaiheissa ollut eri kokoisia ja eri tavoin hallittuja valtioita tai muita hallinnollisia kokonaisuuksia. Alue on ollut eräänlaisessa välikädessä vuosisatojen ajan; Alkuun Bysantin ja sittemmin Ottomaanien ja sen perillisvaltion Turkin vaikutuksessa Aasian suunnalta, Bulgarian, Venäjän, ja Romanian vaikutuspiirissä koillisesta, Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan, Ranskan, Italian, Itävalta-Unkarin ja ylipäätään jokaisen läntisen Euroopan suurvallan tai sellaiseksi pyrkivän valtakunnan vaikutuksesta lännestä. Alueen yli ovat marssineet mm. ristiretkeläisarmeijat, Janitsaarit, Bulgarian armeija, Venäläiset, Kreikkalaiset ja Wehrmacht.

Termin "Epistemologinen Balkanisaatio" lainaan tässä Terence McKennalta. McKenna oli toki äärimmäinen hippi ja hörhö monella eri tavoilla, mutta hänellä oli varsin selkeä ja mielekäs visio epistemologiasta. Hän menee usein tangentteihin ja alkaa hieman ikään kuin sekoilla; se on osa hänen viestiään, eikä tarkoitukseni olekaan esittää että McKennalla olisi mitään kovin syvällistä sanottavaa. Termi on kuitenkin erittäin hyvä, vaikka McKenna ankkuroikin sen erilaisiin ilmiöihin. Hän antaa esimerkkinä fysiikan, joka on erittäin eksakti tiede, ja jossa teorian ja havaintojen suhde on, jos ei ongelmaton, niin varsin tiivis. Fysiikan teoriat pystyvät ennustamaan monet melko yllättävätkin koetulokset äärimmäisen tarkkaan. Mutta kun siirrytään pehmeämpiin ja karkeampiin abstraktioihin, tieteellisten teorioiden kyky tuottaa tarkkoja ja määrällisiä ennusteita heikkenee. Kemia, biologia, jne ovat vielä varsin hyviä, ekologiassa epävarmuutta on jo melko paljon, taloustiede alkaa olla jo varsin epätarkkaa, ja lopulta ns. sosiaalitieteet ovat verrattavissa Tarot-korteista ennustamiseen. En ota tähän hierarkiaan kantaa voimakkaasti, mutta se on eräästä näkökulmasta varsin kuvaava.

Itse havainnoin tätä epistemologian balkanisaatio- ilmiötä paljon laajemmin. Kyse siis ei ole niinkään siitä millaisia väittämiä maailmasta me pidämme totena ja levitämme. "Totuuden jälkeinen" viittaa liiaksi siihen, että väittämien totuusarvolla ei ole enää väliä; voi olla että sillä ei ole koskaan ollut väliä, joten siinä suhteessa emme elä erilaista aikaa. Sen sijaan se tapa jolla omaksumme tietoa ja jolla valitsemme sen mitä pidämme totena, on balkanisoitunut. Tietämisen tapaamme itseensä on tullut säröjä.

Sosiaalinen media teknologiana ja sen tuottamat suodattimet nakertavat ajatusta että teemme havaintoja ympäristöstämme ja tulkitsemme havaintoja teorian valossa; jos havainnot ja teoriamme ovat kovin pahasti ristiriidassa, muutamme teoriaamme. Suodatus tekee puolestamme ja huomaamattamme sen, että muutamme pikemminkin havaintojemme lähteitä niin, että ne tukevat johtopäätöksiämme tai ennakkokäsityksiämme.

Asiantuntijuus tarkoittaa periaatteessa sitä, että joku yksilö on perehtynyt monipuolisesti johonkin ilmiöön, tarkastellut sitä useamman eri teorian valossa ja osaa valita sen teorian joka parhaiten kuvaa ilmiötä. Insinööritieteissä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun käsillä on tekninen ongelma, niin otetaan ongelmakenttään sopivasta työkalupakista sopiva mallinnosvälineistö, mallinnetaan ongelma ja ratkaistaan se. Asiantuntija on sellainen joka tuntee tiettyä ongelmaa koskevat välineet ja teoriat riittävän hyvin voidakseen kohtuullisen luotettavasti valita sopivat työkalut sopivaan tilanteeseen.

Balkanisaatio on vähän kerrassaan tehnyt kyseenalaiseksi kaiken asiantuntijuuden. Osa tästä kyseenalaistuksesta on tietenkin tervettä, sillä kuten todettua, monissa esimerkiksi sosiaalitieteissä työkalupakissa on valtava määrä analyysimenetelmiä jotka ovat luotettavuudessaan verrattavissa korteista ennustamiseen tai frenologiaan. Ongelmaksi muodostuu se, että tämä epäluulo ja kyseenalaistus on viety niin pitkälle, että kaikki määrällinenkin tarkastelu asetetaan kyseenalaiseksi jos se ei tue omaa ennakkokäsitystä. Eikä tätä tehdä vain pienissä piireissä. Tämä on osa ilmiötä, ja sitä on käsitellyt mm. The Guardian. Kuvaavaa tässä kohtaa on se, että tiedän tarkalleen lukijoissa tietyn joukon jo nyt viittaavan kintaalla koko artikkelille, koska The Guardian tunnetaan vasemmistosympatioista ja "monikulttuurisuuden" puolustajana. Artikkelissakin on viitteitä tähän; pyydän kuitenkin pohtimaan itse asiaa pikemminkin kuin sulkemaan silmät siltä ilmiöltä, että tapamme omaksua ja hyväksyä tietoa ovat pirstaloituneet.

Tällä ilmiöllä on politiikassa näkyviä ilmiöitä, joista on kirjoitettu loputtomiin. Trumpin tai Brexit-kampanjan blatantit valheet eivät hetkauta ihmisiä suuntaan tai toiseen. Joko väitteiden valheellisuus kiistetään koska "media valehtelee" tai niistä ei piitata koska "liberaalitkin valehtelevat". Kääntäen ilmiö ei ole lainkaan tuntematon missään muussakaan leirissä. Trumpistakin on levitetty ilmeisiä valheita sekä kampanjan aikaan että sen jälkeen. Lehdistö jättää systemaattisesti raportoimatta tai raportoi koodikielellä -- osin toki aiheestakin -- esimerkiksi maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Vastaavasti sitten MV-lehdet ja "huolestuneet kansalaiset" levittävät varmentamattomia "uutisia" joista osa on totta ja osa täysin keksittyjä. Mitään "tosiasiasuodatinta" ei ole olemassakaan, eivätkä perinteisen mediakriittisyyden lainalaisuudet päde tässä asiassa.

Ilmiö vuotaa myös muualle. On gluteeniyliherkkyyttä -- joka osin on todellinen ilmiö, ja osin vain muoti-ilmiö -- on rokotevastaisuutta ja sen ympärillä pyöriviä salaliittoteorioita. On jopa täysin vakavissaan litteään maahan uskovia ihmisiä. Litteän maan kohdalla minäkin olin täysin epäuskoinen pitkään -- eihän tuollaisia asioita voi uskoa kukaan muu kuin mielisairas -- mutta todellakin muutoin täysin toimintakykyisiä yksilöitä löytyy, jotka siihen uskovat.

Ilmiö on kokolailla lohduton ja herättää minussa epätoivoa. Se muistuttaa enemmän jonkinlaista zombie-maailmanloppua kuin mitään legitiimiä erimielisyyttä tosiasioista. Alkuun ilmiö herätti minussa kiukkua, mutta nyt olen enää väsynyt näihin uskomuksiin. Haluaisin uskoa että asialle olisi jotain tehtävissä, mutta en enää ole ollenkaan varma. Tiedän että tämä herättää vahingoniloa joissakin niissä ihmisissä joilla näitä epistemologisia sairauksia on. Ja sairauksia ne nimenomaan ovat.


Ennen sentään ajattelin, että terve epistemologia voittaa lopulta viimekädessä siksi, että yhteisö jolla on käytössään parhaat -- siis oikeimmat -- tosiasiat, onnistuu lopulta tavoitteissaan parhaiten. Tämä ei kuitenkaan pidä mitenkään väistämättä paikkaansa. Esimerkiksi merkittävä osa ihmisistä uskoo, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvu muodosta minkäänlaista uhkaa ihmiskunnalle. No, toivon että he ovat oikeassa, vaikken usko heidän olevan. Toivon siksi, että kaikki merkit viittaavat siihen että tällaisilla uskomuksilla on lopulta maailmanpolitiikassa suurempi painoarvo.

Valitettavasti tosiasia on kuitenkin jotain mikä ei ratkea huutoäänestyksellä. En jaksa tähän enää kelata auki omaa käsitystäni riskeistä, todennäköisyyksistä, epävarmuuksista ja vedonlyönneistä, niistä olen kirjoittanut jo aivan riittävästi. En voi vedota terveeseen järkeen, koska jokainen, myös litteään maahan uskovat, uskoo että juuri heidän oma näkemyksensä on "terveen järjen" mukainen. Mikään filosofinen argumentti ei pure, eikä minulla ole mitään sellaista auktoriteettia jolla voisin puhua ns ex cathetra. Postmoderni nihilismi on voittanut.