tiistai 18. huhtikuuta 2017

Välinäytös

Arkiset askareet ja erilaiset vähäiset mutta aikataulullisesti kiusalliset haasteet ovat haitanneet viime aikoina treenaamista yllättävän paljon. Ei niinkään, ettenkö olisi käynyt harjoittelemassa, mutta pikemminkin niin, että treeniajat ovat olleet vähemmän optimaalisia, syöminen on ollut hankalaa aikatauluttaa, ja niin edelleen.

Olin esimerkiksi pari viikkoa sitten viikon Englannissa vanhemman pojan luokkaretken valvojana. Tämä ei ollut sinänsä ongelma, sillä suunnittelin jo kuukausia etukäteen treeniohjelman niin, että tuolle viikolle ajoittui luontevasti treenitauko. Sen jälkeen rikkonaisuus on hieman enemmän haitannut, ja vaikka olenkin pysynyt osapuilleen ohjelman puitteissa, niin aivan kaikkea ei ole tullut tehtyä niin kuin olin suunnitellut.

Treeniohjelmat laaditaan aloittelijoille usein niin että niissä pysytään kirjaimellisesti. Tämä on tärkeää siksi, että aivan aloittelija ei osaa "kuunnella kehoaan" oikein. Aloittelijoiden ohjelmat on laadittu tyypillisesti sellaisiksi, että riskiä ylikunnosta ei juuri ole; kehitys vain tyssää sitten kun on aika miettiä uudelleen. Poikkeuksia tietenkin on, mutta pääsääntöisesti näin. Mitä enemmän edistyy, sitä kapeampi on se alue jossa treeniä on tarpeeksi jotta kehitystä tapahtuu, mutta ei liikaa jotta toipuu. Tässä kohtaa se kehon kuunteleminen tulee tietysti tärkeämmäksi, ja sen oppii lopulta vain yrityksen ja erehdyksen kautta.

Itselläni ei ole ollut ongelmana niinkään liiallinen treenaaminen kuin huono ruokavalio. En ole kertaakaan vetänyt itseäni kunnolla ylikuntoon -- sivumennen sanoen, sana on kamala, koska se antaa ymmärtää helposti että "ylikunto" on jotenkin erityisen hyvä kunto. Ylirasitustila on parempi termi. Joka tapauksessa, silloin kun olen treenannut liikaa, olen saanut lieviä tulehduksellisia reaktioita jänteisiin ja lihaksiin, ja tauko, ibuprofeeni ja kylmä ovat yleensä auttaneet. Liian vähäinen syöminen taas näkyy ihan selvästi siinä että toipuminen on vaarantunut. Tunnistan nykyisin aika helposti tilan jossa rajoittavana tekijänä on syöminen. Ja juuri nyt niin on, koska olen tietoisesti vähentänyt syömistäni.

Ohjelma näyttäisi jatkossa suunnilleen tältä:
Maanantai: Kyykky (lämmittely), Penkki (DE), prässi (intensiteetti)
Tiistai: Tempaus/rinnalleveto (lämmittely), maastaveto (intensiteetti), leuanveto (lisäpaino)
Torstai: Kyykky (intensiteetti), prässi (DE), penkki (intensiteetti), leuanveto (kehonpaino)
Lauantai: Kyykky (DE/volyymi), penkki (volyymi/DE), rinnalleveto/tempaus (DE), leuanveto (kevyt/nopea)

Ohjelmassa ei ole suuria volyymejä. Lauantaina penkin ja kyykyn volyymi tehdään volyymitreeninä, jos voimareserviä on paljon, muuten tehdään kevyesti dynaamisia, eli nopeita kolmosia noin 50-60% maksimista. Penkissä siis noin 60kg. Kyykyssä en varsinaista dynaamista tee, vaan hyviä kolmosia ehkä noin 80% maksimista.  Intensiteettipäivien ohjelmassa teen kolmosia niin raskailla kun menee.

Luovun 531-ohjelmasta kokonaan tämän kierroksen lopussa siten, että kun tulee "ykkösviikko", jatkan progressiota suoraan siitä painosta, kakkosina ja kolmosina. Tavoitteena on nyt nostaa intensiteettiä koko ajan hieman, aina juhannukseen asti; painoa peruutetaan vain jos epäonnistun. Jätin olankohautukset nyt toistaiseksi pois treenistä; ne ovat ns turhamaisuusliike tässä kohtaa, trapezius saa treeniä tarpeeksi muutenkin.

Keskiviikkoon ja sunnuntaihin mahtuu nyt pieni juoksulenkki. Siinä haasteena on tehdä lenkki sen verran kevyenä, että se ei suuremmin haittaa nostelua. Sunnuntain lenkki ei ole ongelma, koska maanantaina on yläkroppapainotteinen treeni ja kyykky on "palauttava" lämmittely. On mahdollista, että keskiviikkona ei voi juosta, mutta silloin ohjelma sallii perjantaille juoksun.

Kirjoitan tuloksista myöhemmin. Viimeisimmästä ennätyksestäni on nyt jo neljä kuukautta, nyt alkaa olla aika lisätä uutta vaihdetta silmään. Lihasmassaa on tullut aika hyvin. Vatsanahkaa ja niveliä tunnustellen rasvaa ei juuri ole tullut lisää, mutta paino on jo 87kg, eli nelisen kiloa lisää alkuvuodesta. Arvioisin että parisen kiloa lihasta tullut vielä tämänkin vuoden puolella.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kuntavaali

Eilen pidettiin kunnallisvaalit. En ole ollut kovin aktiivinen poliittisessa kommentaarissani viime aikoina, vuosiin, jos tarkkoja ollaan.

Sinä aikana kun olen politiikkaa seurannut, on tapahtunut pari merkittävää muutosta. Ensimmäiset vaalit joiden tuloksen jollakin tapaa rekisteröin ja joita seurasin, olivat vuoden 1991 eduskuntavaalit, joissa Keskusta Esko Ahon johdolla sai ns veret seisauttavan vaalivoiton. Keskustan kannatus nousi 7.2 prosenttiyksikköä, ja paikkaluku kasvoi 15 paikalla.

Kunnallisvaalit ovat aina olleet hieman ongelmalliset Suomessa. Ne sijoittuvat aina melko tarkkaan eduskunnan vaalikauden keskelle, mikä taas tekee niistä jossain määrin "välivaalit". Tätä retoriikkaa käytettiin vuoden 1992 kunnallisvaalien kampanjoinnissa erittäin voimakkaasti. Muista nuo vaalit hyvin, vaikken niissä saanut vielä äänestää.

Sekä vuoden 91 että 92 vaaleissa suhteessa aiempaan kannatukseensa suurin voittajapuolue oli vihreät. Kun ensimmäisen kerran sain äänestää vuoden 1995 eduskuntavaaleissa, en äänestänyt vihreitä. Koin että vihreiden äänestäminen olisi ollut ns akuankkaääni, ja että jos haluan sellaisen äänen antaa, niin voin saman tien vetää kunnolla överiksi. Niinpä äänestin muistaakseni ns. joogalentäjiä, eli luonnonlain puoluetta. En suhtautunut vakavasti politiikkaan, vaan pidin sitä typeränä pelinä.

En muista, ketä äänestin vuoden 1996 kunnallisvaaleissa. Niihinkään en juurikaan suhtautunut vakavasti. Poliittinen "aktivoitumiseni" tapahtui vuoden 1996 ja 1999 välillä, ja vuoden 1999 eduskuntavaaleissa äänestin vihreitä. Voisi jopa sanoa, että oli puolueen melko vannoutunut kannattaja. Tämän jälkeen äänestin vihreitä aina vuoden 2009 eurovaaleihin asti. Tuolloin olin asettanut itselleni kriteerin: Jos Kasvia ei valita, en enää kannata puoluetta. Jyrki Kasvi profiloitui IPR-asioissa tavalla, jota pidin itselleni olennaisena. Kasvi oli (ja varmaan edelleen on) vihreäksi varsin liberaali (sanan hyvässä merkityksessä), joten hänen kannattamisensa oli minulle jonkinlainen oljenkorsi jossa roikuin vaikka olin kokenut erkaantuneeni puolueen linjasta.


Eilisissä vaaleissa Vihreiden tulos oli puolueen historian paras. Vihreiden menestys kuntavaaleissa heijasteli pitkään suunnilleen puolueen kannatusta eduskuntavaaleissa, mitään suuria repeämiä suuntaan tai toiseen ei ollut; vihreiden ollessa hallituksessa, kuntavaaleissa tuli takkiin, ja oppositiossa ollessa taas kuntavaaleissa kannatus lisääntyi. Vuosien 2008 ja 2012 kunnallisvaaleissa vihreiden kannatus oli hivenen suurempi kuin 2007, 2011 ja 2015 eduskuntavaaleissa. En tehnyt tilastollista analyysiä asiasta, mutta en olisi yllättynyt, jos vihreiden suosio kuntavaaleissa olisi jonkin verran valtakunnan vaaleja suurempaa jatkossakin. Tarkoitan, että pidän täysin mahdollisena että meneillään on kehitystrendi, jossa kuntavaalien luonne suosii vihreitä.

Miksi näin? Ehkäpä siksi, että vihreille näyttäisi olevan mielekästä profiloitua erityisesti kaupungeissa sellaisilla tavoilla jotka ovat kaupunkien asukkaille uskottavia ja vetoavia. Esimerkiksi Tampereella Vihreät kasvattivat suosiotaan huimasti; vihreitä äänesti 20% äänestäneistä ja nämä saivat 14 paikkaa valtuustossa, kolmanneksi eniten (SDP 16, KOK 15). Jos ajattelen Tampereen paikallista politiikkaa ja päätöksiä omasta näkökulmastani, niin olen tästä kehityksestä kyllä mielissäni.

Oli valtakunnanpoliittisesti mitä mieltä tahansa, niin paikallispolitiikan tasolla vaikutetaan varsin erilaisiin asioihin. Tämä voi osin selittää sitä, miksi perussuomalaisten oli ehkä vaikeaa saada äänestäjiä liikkeelle. Varmasti osasyy oli toki hallitusvastuu -- se saattoi olla jopa merkittävin syy -- mutta en voi välttyä ajatukselta, että identiaarinen kampanja jota esimerkiksi PS:n radiomainonta edusti, ei purrut koska se ei tarjonnut mitään sellaista konkretiaa josta kunnissa oikeasti päätettäisiin.

Ihmiset ovat tyhmiä, mutta eivät niin tyhmiä, että kuvittelisivat että kunnanvaltuusto voisi sulkea rajoja tai vaikuttaa valtion budjettiin. Myöskään kunnallisverojen suuruus ei pääse kauheasti näillä päätöksillä hakemaan suuntaansa, koska kuntien menoja dominoivat viime kädessä niiden lakisääteiset velvoitteet. Huomatkaa, että puhun nyt siitä miten äänestäjät yleensä asian mieltävät, jos edes ajattelevat asiaa, en siitä miten äänestyskäyttäytyminen ja vaalitulos oikeasti vaikuttavat asioihin.

Kuitenkin näyttäisi siltä, että kampanjointi liittyen kaupunkikuvaan, kaavoitukseen, julkiseen liikenteeseen jne, asioihin joista kunnallisella tasolla päätetään suuremmassa määrin, puree paremmin kuin epämääräinen puhe "suomalaisesta elämäntavasta" tai kryptorasistinen puhe ulkomailta tulevista sosiaalipummeista. En väitä että nämä asiat eivät voisi olla politiikassa olennaisia, vaan väitän että ihmisten käsitys kunnasta toimijana ei ole niin harhainen, että he kuvittelisivat rajat kiinni- puheen merkitykselliseksi kuntavaaleissa. 

Minusta näytti että esimerkiksi Tampereella Vihreiden laariin satoi kaikkein eniten älyvapaa raitiotiehankkeen vastustus. Englanninkielinen termi butthurt on määritelty urbaanissa sanakirjassa seuraavasti:
An inappropriately strong negative emotional response from a perceived personal insult. Characterized by strong feelings of shame. Frequently associated with a cessation of communication and overt hostility towards the "aggressor."
Timo Soinin jäähyväispuhe vaalituloksen selvittyä oli mielestäni asiallinen aivan viime metreille saakka. Loppukaneetti jossa kaikesta taas kerran syytettiin "punavihreitä", oli kuitenkin butthurtin klassinen manifestaatio. Oli hieman surullista nähdä muuten tyylikäs puhe lopetettavan niin mauttomasti. Tampereella PS ei ollut toki ainoa raitiotietä vastustanut taho, vaan "Tampereen Puolesta"- listan ehdokkaat mölysivät asiasta myös melko äänekkäästi. Kuorossa lauloi mukana myös Tampereen oma Poppaloora-Puhuva Auto, eli Mikko Alatalo. Kaikesta älämölöstä huolimatta näiden listojen (PS, TaPu, Kesk) yhteenlaskettu äänimäärä tai paikkaluku eivät tulleet edes kovin lähelle vihreiden kannatusta.

Olen vahingoniloinen. Vaikken edelleenkään tunnustaudu vihreiden kannattajaksi, näen silti huomattavan paljon parempana tämän tilanteen kuin sen jossa nämä puolueet olisivat vallan kahvassa. Vaikka vihreillä on mahdollisuus saada aikaan paljon pahaa, niin kaupunkikuvaan liittyvissä kysymyksissä ja infrarakentamisessa heidän kantansa on hyvä.

Erityisen paljon minua miellyttää, että kaupunginvaltuustoon pääsivät Jaakko Stenhäll, Juhana Suoniemi ja Oras Tynkkynen. Syyt tähän ovat ehkä hieman erikoiset. Stenhällin kohdalla pidän hänen suhtautumisestaan kaupunkikuvaan ja infrarakentamiseen. Stenhäll on varsin älykäs, hänen kanssaan keskustelu ei ole kuin bambutikkujen tökkimistä kynsien alle. Tynkkysestä pidän henkilönä, vaikka monilta osin koen olevani poliittisesti melko kaukana; hän myös maksoi minulle lopulta viime eduskuntavaalien tuloksesta lyömämme vedon jonka hän hävisi. Suoniemi puolestaan harrastaa painonnostoa, ja tuomaroi ainoat (leikkimieliset) painonnostokisat joihin olen osallistunut. Suoniemi on minusta tervetullut poikkeus vihreiden miesten joukossa vallitsevaan yleiseen miehekkyyden puutteeseen.

Ja toivon ettei edellistä nyt tulkita homofobisesti. Asia on nostettu esille muuallakin, enkä ole ainoa joka on kokenut tämän imago-ongelmana puolueelle.

Katselin tulosiltaa televisiosta illalla. Olen edelleen sitä mieltä, että haluaisin haastaa Ville Niinistön häkkitappeluun hänen valitsemillaan säännöillä. Mutta oivalsin ettei se johdu siitä, että vihaisin miestä tai että haluaisin hänelle mitään pahaa. Kyse on pikemminkin eräänlaisesta Fight Club- tuntemuksesta. Ville voisi ihan hyvä tyyppi jos vaihtaisi löysempiin boksereihin ja miehistyisi vähän. Voisin kunnioittaa häntä enemmän jos olisin tapellut hänen kanssaan. Enää asia ei ole merkityksellinen, sillä puheenjohtaja vaihtuu pian.

Kirjoituksestani näkyy varmasti se sympatia jota henkilöhistoriani vuoksi edelleen koen vihreitä kohtaan. Vaikka he eivät ole poliittisesti minun puolueeni -- myönnän etten tälläkään kertaa äänestänyt Vihreitä -- toivon silti heille menestystä, suhteellisesti ajatellen.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Dynamite!

Nyt olen treenannut ns hypertrofiapainotteisesti nelisen viikkoa. Tämä tarkoittaa, että olen tehnyt verraten pitkiä (8-10) sarjoja. Hypertrofisen vaikutuksen saamiseksi täytyy kuormitusta kuitenkin koko ajan kasvattaa, sillä lihas adaptoituu nopeasti. Adaptaatio tarkoittaa sitä, että eliön (tässä tapauksessa ihmisen) aineenvaihdunta sopeutuu muuttuneeseen ympäristöön.  Tässä tapauksessa lihasta rasitetaan tavalla, johon se sopeutuu kasvamalla.

Hypertrofia ei ole riippumaton adaptaatio esimerkiksi voiman suhteen; ceteris paribus, suuremman poikkileikkauksen omaava lihas kykenee tuottamaan suuremman voiman. Tämä pätee kuitenkin vain osittain, sillä poikkileikkaus voi kasvaa monesta syystä. Perinteinen jako sarkoplasmiseen  ja myofibriaaliseen hypertrofiaan on tästä esimerkki. Pidempien sarjojen tuottama stressi tulee lyhytkestoisten energiavarantojen kulumisesta loppuun ja "mikrotraumoista" lihassäikeisiin. Adaptaatio näihin on yhtäältä lihassäikeiden paksuuntuminen, toisaalta lihaksen sarkoplasman (eli suomeksi, nesteen) tilavuuden kasvu.

Hypertrofisella treenillä on rajoitteensa, sillä voima ei lisäänny kovin hyvin pidemmillä sarjoilla. Jos kuormitusta lisätään nopeasti, niin kehitys pysähtyy melko nopeasti. Starting Strength:in ja vastaavien aloittelijoiden voimaohjelmien suosimat viiden toiston sarjat ovat eräänlainen kompromissi hypertrofisen ja puhtaammin voimantuottoon tähtäävien toistomäärien välillä.

Monet treenaavat myös ns. dynaamisia sarjoja (DE). Niissä ideana on tehdä suhteellisen kevyellä kuormalla mahdollisimman nopeita toistoja. Näiden on ideana saada aikaan hermostollinen adaptaatio, jossa liikkeen suorittamiseen rekrytoidaan mahdollisimman suuri osa lihaksen potentiaalista. Oli taustalla vaikuttava mekanismi mikä tahansa, DE-sarjat todella toimivat, ja ne lisäävät nimenomaan tehoa

Tämänhetkinen treeniohjelmani perustuu siihen, että jokaista isoa lihasryhmää harjoitetaan kerran viikossa hypertrofiaan tähtäävällä ja kerran viikossa maksimivoimaan tähtäävällä treenillä. Kuten yllä totesin, hypertrofiatreeni "tyssää" melko nopeasti. Niinpä aion toimia siten, että sitä mukaa kun se tyssää, lyhennän sarjoja, eli siirrän painopistettä perusvoiman kehittämiseen. Jossakin kohtaa vaihdan toisen treenin DE-treeniksi. Tämä periodisaatio on melko tavallinen, eli ensin on "massakausi", jonka aikana treeni on hypertrofiapainotteisempaa. Sitten on "perusvoimakausi", jolloin treenataan perusvoimaa, ja lopulta "kisakausi", jolloin keskitytään maksimaalisen voiman- ja tehontuotantoon.

Kuten viime vuonnakin, "huippuja" tulee tälle vuodelle kaksi: Juhannukseen ja Jouluun. Huhtikuun aikana siirryn hypertrofiasta perusvoimaan ja toukokuun aikana perusvoimasta maksimivoimaan siten, että juhannusviikolla ollaan ns huippukunnossa. En ole toki tietenkään osallistumassa mihinkään kilpailuihin tms, joten sikäli tämä on "turhaa".

Olen ajoittanut siirtymävaiheet näin siksi, että tiedossa on kaksi treenitaukoa. Lähden ensi viikolla 5 vuorokauden matkalle, jolloin tulee 5 päivän treenitauko. Siinä on hyvä jällleen hieman muuttaa treenin painopistettä. Toinen matka sijoittuu kesä-toukokuun vaihteeseen, välissä on 6 viikkoa tehokasta treeniaikaa. Sen jälkeen on juhannukseen 3 viikkoa, jonka käytän "herkistelyyn". Syntymäpäiväni on juhannusviikolla, ja silloin voin yrittää maksimaalisia tuloksia.

Tätä seuraa sitten "kesäloma", jonka aikana parantelen taas aerobista kuntoani. En tänäkään vuonna ole sitoutunut mihinkään juoksukilpailuihin. Painoin vuosi sitten 78 kiloa, nyt vaaka näytti 87kg. Kun juoksin puolimaratonin vuonna 2013, niin painoin 65kg. Aika paljon on tullut lisää massaa. Nivelet ja rustot voivat olla kovilla. Tuolloin pystyin juoksemaan ilman ongelmia 10kg painoliivin kanssa, nyt en uskalla, sillä kävellessäkin painoliivin kanssa tulee tunne että nilkat ja polvet ovat kovilla.

Yksi juoksutreeni, jonka voisin ottaa mukaan, on sprintit. Siinä on hiukan DE-treenin henkeä, ja siten se voisi olla hyödyllisempää kuin pitkät hitaat.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Koulutus investointina

Vihreät ovat taas viime aikoina itkeneet krokotiilinkyyneileitä koulutusleikkausten vuoksi ja ottaneet asian jopa jonkinlaiseksi vaaliteemakseen nyt kuntavaaleihin. Ymmärrän ja sympatisoin jossain määrin vihreiden tätä puolta, mutta rehellisyyden nimissä täytyy myös sanoa, että en luota puolueeseen tässä asiassa lainkaan. Tai ehkä pitäisi sanoa, luotan siihen että vaikutusvaltaa saadessaan vihreiden politiikka aidosti olisi koulutusmyönteistä sanan sellaisessa merkityksessä että se olisi hyödyllistä.


Voimme toki ajatella koulutuksen panostuksena tulevaisuuteen, mutta tämä argumentti koulutukseen panostamisesta toimii vain niiltä osin kun voimme jotenkin uskottavasti näyttää että koulutuksen lisääminen oikeasti on tuottava investointi. Tämä puolestaan riippuu siitä, mihin koulutusrahoitusta käytetään ja mitä sillä saadaan aikaan.

Kun Stalin aikanaan pani alulle puhdistukset, oltiin ensi alkuun kiinnostuneita siitä, millaisia ihmisiä tapettiin tai kuskattiin Siperiaan. Ajan oloon puhdistusten jatkuessa kuitenkin homma muuttui byrokraattiseksi luonteeltaan, ja lopulta NKVD:n oletettin vain toimittavan lukuja siitä, paljonko entisiä kulakeita tai muita neuvostovaltion vihollisia oli puhdistettu. Ja lukujen oletettiin kasvavan kuukausittain.

Koulutukseen panostaminen vaikuttaa hieman samanlaiselta prosessilta. Kun koulutusjärjestelmä on alkutekijöissään, ja vain pieni osa ikäluokasta saa korkeakoulutuksen, on mielekästä panostaa siihen, että koulutus kohdentuu tehokkaasti. Tämä tarkoittaa sitä, että koulutukseen valitaan ikäluokasta paitsi ne, joille koulutuksesta on eniten hyötyä, myös ne, joiden kouluttaminen on helppoa ja siten tarkoituksenmukaista.

Kun koulutusjärjestelmää viritettiin laman jälkeisinä vuosina massatuotantoon, monissa yliopistoissa ja korkeakouluissa oli alkuun tiukat sisäänpääsykriteerit. Näitä kriteerejä hieman löysäämällä saatiin enemmän opiskelijoita koulutukseen. Tällä oli kaksi seurausta. Opetusresurssit kuormittuivat enemmän koska opetettavia oli äkkiä enemmän. Tätä kuormitusta vielä entisestään lisäsi se, että nyt tulleiden opetettavien joukossa oli enemmän niitä, joille oppiminen oli hivenen -- alkuun toki vain hyvin vähän -- vaikeampaa kuin aiemmin. Keskimääräinen opiskelija-aines heikkeni hieman, jolloin opetus samoilla menetelmillä ei enää tuottanut samaa keskimääräistä tulosta.

Tämän prosessin kaverina oli se, että lahjakkaimmat opiskelijat saavat opetuksesta vähemmän irti. Siellä missä kriteerit edelleen on pidetty tiukkana, ongelmaa ei samassa mittakaavassa ole, joten lahjakkaimmat opiskelijat hakeutuvat mielellään sinne, minne on vaikeampi päästä.

Tämä puolestaan laskee keskimääräisen opiskelijan tasoa muilla aloilla entisestään.

Tällainen systeemi ei pysty tietenkään kouluttamaan yhtä laadukkaasti suurempaa joukkoa. Ja em. mekanismien takia se ei pystyisi kouluttamaan samoilla resursseilla edes aiemman kokoista joukkoa, sillä joukon koostumus on toinen.

Raha ei muuta sitä, kuka tulee sisään. Rahalla voidaan toki taata parempi opetus, mutta tämän vaikutus lopputulokseen on aivan mitätön verrattuna siihen, millainen opiskelija on lähtöjään. Näin ei tietenkään saisi sanoa, etenkään minun ei pitäisi sanoa näin, sillä opetan itse yliopistossa.

En nyt voi antaa viitettä väitteelle, mutta lueskelin pintapuolisesti taannoin joitain pedagogisia tutkimuksia. Hiukan virtaviivaistaen ja tulkiten, opettaja voi huonolla opetuksella aiheuttaa haittaa, mutta ei voi juuri oikeastaan tehdä mitään sellaista mikä takaisi oppimistulosten paranemisen. Ainoastaan opiskelijan oma työ vaikuttaa oppimistulokseen selvästi merkittävällä tasolla. Ja mikä pahinta, jos opintojakson läpipääsemiseksi on järjestely joka pakottaa tekemään työtä, niin tämä pakotettu työ ei ole likipitäenkään yhtä tehokasta oppimisen kannalta kuin vapaaehtoisesti tehty työ.

Oma näkemykseni on, että koulutukseen investoiminen on kannattavaa, mutta investoiminen ei tarkoita tässä kohtaa sitä, että laitetaan lisää rahaa. Sensijaan että rahamäärää lisätään, pitäisi vähentää koulutustarjontaa erityisesti yliopistotasolla. En väitä, että yliopistojen määrää pitää karsia, mutta sekään ei saisi olla tabu.

Suomessa ikäluokat eivät ole kovin suuria. Jos korkeakoulutamme yli puolet ikäluokasta, niin mukaan mahtuu jo aika monta keskimääräistä tyhmempää ihmistä. Ei näin saisi sanoa, mutta kaikki ihmiset eivät ole yhtä fiksuja tai, sanotaan nätimmin, akateemisesti orientoituneita. Samalla rahalla, ja jopa pienemmällä rahalla selvitään, jos ei yritetä tunkea neliönmuotoista tappia pyöreään reikään.

Ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa on Suomessa tällä hetkellä noin 300 000 tutkinto-opiskelijaa, hieman vähemmän kuin n. viiden vuoden aikana syntyneiden lukumäärä. Väitän, että tästä ei selvitä rahalla.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Deskriptiivinen kompleksisuus

Kompleksisuusteoria on tietojenkäsittelytieteen osa-alue, joka käsittelee sitä, miten tehokkaasti tietynlaiset ongelmat voidaan ratkaista, kun käytössä on jokin tietty formalismi jolla laskentaa tms suoritetaan. Esimerkiksi, meillä on taulukko (tai muu vastaava tietorakenne) A, jossa on lukuja.  Emme nyt problematisoi lukujen esittämisen vaatimia resursseja (suuren luvun esittäminen vaatii paljon bittejä), vaan abstrahoimme tässä nyt sen osan pois. Oletetaan, että taulukon koko on n, ja me pääsemme käsiksi taulukon i:nteen alkioon vakioajassa. Viittaamme tähän alkioon A[i].  Oletamme että kaikki taulukon alkiot ovat erisuuria. (Tämä oletus ei ole olennainen tai välttämätön, mutta teen sen typografisista syistä...)

Tehtävämme on siirrellä taulukon alkioita siten, että siirtelyn jälkeen taulukko on järjestyksessä. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella kokonaisluvulla i välillä 1 < i < n+1 pätee että A[i-1] < A[i]. Tämä ei siis päde alussa. Meillä on käytössämme kaksi operaatiota, V(i,j), joka vaihtaa taulukon alkiot i ja j keskenään, sekä vertailuoperaatio A[i] < A[j].

Emme nyt keskustele siitä, miten tarkalleenottaen toteutamme taulukon järjestämisen. Oletamme että taulukko on alussa täysin sekaisin, emmekä tiedä mitään esimerkiksi siitä, mitä arvoja taulukossa on ja miten ne ovat jakautuneet. Voimme ilmaista taulukon järjestämisen permutaation etsimisenä, ja tarkastelemme ongelman kompleksisuutta tästä näkökulmasta.

Koska alkiot ovat erisuuria, on keskenään erilaisia tapoja laittaa alkiot taulukkoon n! kappaletta, missä n! = 1*2*...*n. Tämä tulee siitä, että ensimmäinen alkio voi olla mikä hyvänsä n:stä alkiosta, tämän jälkeen toinen voi olla mikä hyvänsä jäljellä olevista, jne. Näistä n!-kappaleesta permutaatioita meidän tulee löytää se, joka vastaa taulkon järjestyksessä olemista.

Jokainen vertailu, jonka taulukolle teemme, paljastaa meille jotain siitä, minkälaisen permutaation tarvitsemme. Tarkalleenottaen, kaikkien vielä mahdollisten permutaatioiden joukosta yksi vertailu sulkee pois tarkalleen puolet. Nimittäin, vertaamalla A[i] < A[j], (missä i < j) tulos on "kyllä" tasan silloin kun nämä alkiot ovat oikeassa järjestyksesä ja "ei" silloin kun oikeassa permutaatiossa ne ovat eri järjestyksessä. Muuta informaatiota emme yksittäisestä vertailusta (yleisessä tapauksessa) saa. Yhden vertailun (ja mahdollisen vaihdon) jälkeen permutaatiota on jäljellä n!/2, ja jokainen vertailu vastaavasti puolittaa permutaatioiden määrän. Tätä puolittamista on pahimmassa tapauksessa jatkettava kunnes permutaatioita on enää yksi. Tiedämme, että tällöin olemme tehneet log(n!) puolitusta. log(n!) on suunnilleen n*log(n), mikä tarkoittaa, että pahimmassa tapauksessa taulukon järjestämiseksi täytyy tehdä (osapuilleen) tämän verran vertailuja ja vaihtoja.

Tämä on yksinkertaisimpia analyysejä joilla voidaan tarkastella miten kompleksinen jokin ongelma on; tämä paljasti siis, että taulukon järjestäminen ei onnistu (aivan) suoraan taulukon kokoon verrannollisessa ajassa.

Vaikeampien kysymysten analysoiminen on usein -- niin -- vaikeampaa.  Deskriptiivinen kompleksisuusteoria on teoria, joka yksittäisten ongelmien kompleksisuuden sijaan pyrkii luokittelemaan ongelmia sen mukaan, millä tavoin ne ovat ilmaistavissa. Oletetaan, että meillä on syötteenä jokin struktuuri ja jollakin logiikalla ilmaistu ominaisuus, ja tehtävänä on selvittää, onko annetulla struktuurilla tämä ominaisuus. Ongelman vaikeus riippuu siitä, millaisia ilmaisutapoja logiikassa on käytössä.

Esimerkiksi, jos meillä on annettu syötteenä graafi (eli suomeksi "verkko", mutta käytän tätä termiä välttääkseni sekaannusta) ja jokin ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikan kaava ja annettu joukko predikaatteja, voimme itseasiassa hyvinkin helposti tarkastaa onko kaava tosi. Tässä siis oletamme, että nämä predikaatit todella on annettu, eli pystymme suoraan laskemaan niiden arvon mille tahansa alkioille. Esimerkiksi "Kaikille solmuille x,y, pätee että niiden välillä on kaari" Tai "on olemassa solmut x, y, z siten, että (x,y) on kaari ja (y,z) on kaari".

Tätä ei pidä sekoittaa siis sellaiseen tilanteeseen jossa on annettu kaava, ja pitää selvittää päteekö kyseinen kaava ylipäätään jollekin mallille, eikä myöskään tilanteeseen, jossa predikaattien arvoja ei tunneta, ja pitäisi tietää voidaanko predikaateille antaa sellainen tulkinta, jolla kaava pätee annetulle struktuurille.

Ongelmat, jotka on ilmaistavissa tällä tavalla, ovat luokassa FO (sanoista First Order), ja deskriptiivisen kompleksisuusteorian yksi tulos on, että tämä luokka on sama kuin AC0, joka puolestaan tarkoittaa ongelmia jotka voidaan ratkaista hyvin tehokkaasti; Jokaiselle tällaiselle ominaisuudelle on olemassa hierarkia ongelman ratkaisevia logiikkapiirejä, joiden syvyys (perättäisten porttien määrä) on rajoitettu.  On huomattava, että tämän luokan yksittäisen ongelman karakterisoi nimenomaan yksittäinen predikaattilogiikan kaava (joka kullekin ongelmalle on kiinteä), ja mahdollisten struktuurien joukko.

FO ongelmat eivät ole esimerkiksi graafeille kovin mielenkiintoisia, koska vaikkapa kysymystä "Onko kahden annetun solmun välillä polku" ei voidan ilmaista ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikalla.

Jos haluamme nimittäin karakterisoida jälkimmäisen tapauksen, niin tarvitsemme toisen kertaluvun logiikkaa. Täysi toisen kertaluvun logiikka antaa meille mahdollisuuden ilmaista esimerkiksi sen, että "on olemassa predikaatti P(x,y) siten, että...". Aivan vielä emme kuitenkaan ota näin vahvaa ilmaisuvoimaa mukaan.

Transitiivinen sulkeuma on operaatio, jonka lisääminen FO:iin tuo sopivasti ilmaisuvoimaa. Esimerkiksi, jos syötteenä on suunnattu graafi, niin meillä on automaattisesti käytössämme predikaatti p(x,y), joka sanoo että solmusta x on solmuun y vievä kaari. Lisäämme logiikkaamme operaattorin TC, joka toimii siten, että jos Q(x,y) on osakaava jossa on kaksi vapaata muuttujaa, niin TC(Q)(x,y) määrittelee tämän osakaavan Transitiivisen sulkeuman. Sen totuusarvo käyttäytyy seuraavalla tavalla: TC(Q(x,y)) tulkitaan itseasiassa siten, että joko Q(x,y) pätee, tai pitää löytyä jokin ei-tyhjä jono alkioita z1, z2, ..., zk siten, että Q(x,z1) pätee, Q(z1,z2) pätee, jne, ja Q(zk, y) pätee.

FO[TC] on niiden ongelmien joukko, jotka voidaan ilmaista käyttäen ensimmäisen kertaluvun logiikkaa ja transitiivista sulkeumaa. Esimerkiksi "Graafissa on polku solmusta s solmuun t" on ilmaistavissa tällä; jos p(x,y) on (annettu) predikaatti, joka pätee kun on kaari solmusta x solmuun y, niin polku solmusta s solmuun t on olemassa, jos pätee TC(p)(s,t). Tämä kompleksisuusluokka on sama kuin luokka NL, joka on niiden ongelmien luokka, jotka voidaan ratkaista "arvaamalla" ratkaisu askel kerrallaan ilman että koko ratkaisua täytyy muistaa.

Least fixpoint, eli pienimmän kiintopisteen operaattori taas mahdollistaa yksinkertaisen rekursiivisen ilmaisun, jolla määritellään uusi predikaatti. Muistutan tässä kohtaa, että olemassaolevat predikaatit ovat kiinteitä ja tunnettuja; TC yllä mahdollisti "uuden" predikaatin luomisen vanhojen predikaattien avulla hyvin yksinkertaisesti. LFP-operaattori on jo selvästi monimutkaisempi. Luodaksemme "toisen kertaluvun" predikaatin P -- eli predikaatin jonka tulkinta ei ole kiinnitetty -- ilmaisemme sen muodossa LFP(Q(P,x)) Tässä siis LFP-operaattorin sisään tulee kaava Q, jossa käytetään predikaattia P, muuttujia x ja olemassaolevia predikaatteja. Tämä tulkitaan tarkoittavan "pienintä" sellaista predikaattia P, joka toteuttaa kaavan P(x) = Q(P(x),x) kaikilla x; Rajoituksena on, että P(x) ei saa esiintyä negatiivisena kaavassa Q (so. kun kaava Q kirjoitetaan konjunktiiviseen normaalimuotoon, P:n negaatio ei saa esiintyä kaavassa). 

Esimerkiksi relaation p(x,y) transitiivinen sulkeuma voidaan ilmaista LFP-operaattorilla kaavasta  LFP(p(x,y) || \exists z: P(x,z) && p(z,y)). Eli, P(x,y) on p:n transitiivinen sulkeuma, kun se on "pienin" relaatio joka toteuttaa em rekursiivisen määritelmän. Pienin tässä yhteydessä tarkoittaa, että se joukko pareja, joka yhtälön toteuttaa, on minimaalinen; mikään sen aito osajoukko ei voisi toteuttaa yhtälöä.  FO[LFP] = P, eli polynomisessa ajassa ratkeavat ongelmat ovat karakterisoitavissa LFP-operaattorilla rikastetussa ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikassa. Tämä teoreema on hankalahko todistaa, joten en tässä ala sitä nyt käymään läpi.

Jos siirrymme toisen kertaluvun logiikkaan "aidosti", eli sallimme uusien predikaattimuuttujien esittelyn, mutta rajoitumme eksistentiaaliseen kvantifiointiin, saamme mielenkiintoisen luokan, SO[E]. Tässä siis on kyse ensimmäisen kertaluvun logiikasta, jossa saa luoda predikaattimuuttujia, kunhan ne on sidottu olemassaolokvanttorilla. Käytän tässä merkintää \E, koska en jaksa kaivaa symboleja.

Tällöin voidaan sanoa vaikkapa että \E(P(x,y): P(x,y) <=> (p(x,y) || (\Ez: P(x,z) && p(z,y) && \Ez: p(x,z) && O(z,y)). Tämä siis vain postuloi, että on olemassa predikaatti joka on tosi tasan silloin kun... jne. Tämä osakaava karakterisoi jälleen transitiivisen sulkeuman.

Tällä operaattorilla voidaan tehdä jo paljon muutakin. Esimerkiksi, voidaan karakterisoida graafissa ns. klikki. Jos p(x,y) on (suuntaamaton) kaarirelaatio, niin \E P(x): \Ax \Ay: (P(x) && P(y)) => p(x,y) && \Ay (\Ax: P(x) => p(x,y)) => P(y). Tämä on tosi predikaatille P(x), jos ja vain jos P(x) on tosi maksimaalisessa sellaisessa joukossa jonka kaikkien solmujen välillä on kaari. Tämän lisäksi täytyy voida jotenkin sanoa että P(x) pätee vähintään jollekin tietylle määrälle alkioita, sivuutan sen tässä teknisenä yksityiskohtana, toivon että lukija luottaa minuun tässä.

On siis mahdollista spesifioida tällä SO[E]-loogikalla se, että graafissa on tietyn kokoinen klikki. Tämä taas on tunnettu NP-täydellinen ongelma, joten SO[E] karakterisoi luokan joka on vähintään NP.

Pienen pohdinnan jälkeen oivalletaan, että jokainen SO[E]-luokan kaava joka on tosi annetulle struktuurille, voidaan osoittaa todeksi ensin arvaamalla tarkalleen milloin nämä uudet predikaatit ovat tosia. Koska jokaisen predikaatin määrittelyssä on jokin vakiomäärä parametrejä (esim k), ja koska syötteenä saadussa struktuurissa on alkioita joihin muuttuja voi viitata vain korkeintaan n kappaletta, on predikaatin totuusarvojoukko kooltaan korkeintaan n^k. Voimme siis arvaamalla nämä uudet predikaatit luoda polynomisessa ajassa FO-kaavan, jonka päteminen alkuperäiselle struktuurille on helppo todeta. Tiedämme siis, että SO[E] = NP.


Kompleksisuushierarkiassa on tästä kompleksisempiakin luokkia, ja lisäksi P-luokan sisällä on paljon alaluokkia. Mutta idea tulee ehkä jo tästä selväksi.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Alfa, beta ja gamma, eli mikro/makromalli pohdittavaksi

Kun tutkin taloustieteellisiä malleja (tai minun kohdallani pseudotieteellisiä malleja, sillä olen koulutukseltani matemaatikko ja tietojenkäsittelijä, enkä ole julkaissut yhtään taloustieteellistä vertaisarvioitua artikkelia; olen opiskellut kansantaloustiedettä muutaman vuoden, mutta muutoin olen ns itseoppinut) pyrin aina lähestymään mallia avoimin mielin. Tarkoitan, pyrin välttämään  mallin parametrien valintaa ja tulkintaa arvolähtökohdista. Sen sijaan toki tutkailen jälkikäteen, millaisilla parametreillä mallin tuottama ennuste vastaisi parhaiten sitä, minkä toivoisin olevan asiantila, ja jos käsitykseni todellisuudesta on näiden parametrien osalta eri, niin pohdin toki millainen politiikka esimerkiksi voisi efektiivisesti muuttaa parametrejä sellaisiksi että maailma olisi "parempi" mielestäni.

Rakennan tässä pseudotieteellisen mallin ja pyrin pitämään sen rakennusvaiheessa kaiken toiveajattelun sivussa ja ottamaan huomioon vain havaintojani tosiasioista, sekä sellaisia osia jo tunnetuista malleista, joiden uskon sopivan malliin käsittellisellä tasolla. Pyydän lukijaa välttämään reifikaatiota omassa tulkinnassaan ja välttämään myös mallin kritiikkiä joka perustuu turhiin reifikaatioihin.

Lähdetään mikrotason mallista. Oletamme että jokainen talouden toimija saa tuloja. Tulojen määrä määräytyy mallista lopulta endogeenisesti, mutta mallinnamme ensin kulutuksen. Jos toimijan tulot ovat y, niin toimija joko kuluttaa tai säästää tulonsa. Toimijalle pätee identiteetti y = c + i, missä c on kulutus ja i on säästö. Oletamme että toimijalla on jotakin välttämättömiä menoja a ja lisäksi jokin rajakulutusaste b,  jolloin c = a + by. Tällöin i = (1-b)y - a. Oletamme että nämä vaihtelevat yksilöstä toiseen, eli emme oleta esimerkiksi että ihmisillä on vakiosuuruinen rajakulutusaste. Sensijaan oletamme että populaatiossa on yksilöitä joilla on eri suuruisia parametrejä. Jos ajanjaksona i on negatiivinen, niin oletamme että yksilö likvidoi säästöjään ja käyttää niitä.

Oletamme lisäksi että yksilön säästöt tuottavat, kuten pääomalla on yleensä tapana. Tämäkin riippuu yksilöstä. Jos oletetaan että on tietty "ideaalinen", keskimääräinen markkinatuotto r, niin   Rahoituksessa kunkin sijoittajan portfolion tuoton odotusarvon ajatellaan olevan muotoa alpha + beta*r, missä alpha on kuvitteellinen "magic touch", sijoittajan kyky tehdä keskimääräistä parempia sijoituksia, ja beta on tietoisesti otettu riski. Yksi tulkinta on siis, että isomman tuoton tavoitteleminen ilman erityistä tietoa tai taitoa (eli alphaa) tapahtuu aina niin että otetaan suurempaa riskiä (betaa).  Tämä tulkinta ei ole ongelmaton, sillä beta ei kuvaa absoluuttista riskiä, vaan riskiä joka johtuu yleisestä markkinoiden heilahtelusta. Esimerkiksi kultaan sijoittaminen voi olla negatiivisen betan strategia, olettaen että kullan arvo nousee kun osakkeiden arvo laskee, esimerkiksi.

Tässä mallissa kuitenkin teemme toisenlaisen oletuksen. Oletamme karkeasti, että säästöjen tuotto riippuu "taidosta" ja "riskistä", ja että näiden mittareina ovat alpha ja beta. Konservatiivisella mutta taitavalla sijoittajalla on matala beta ja korkea alpha, kun taas huonoja päätöksiä tekevällä ja suuria riskejä ottavalla on korkea beta ja matala alpha.

Oletamme lisäksi, että sijoittajalla on "maaginen", mutta endogeeninen piirre gamma. Gamma on muotoa z + g(x), missä z on vakio joka riippuu yksilöstä ja g on kasvava funktio joka riippuu omaisuuden määrästä x. z voi olla negatiivinen, nolla, tai positiivinen. Negatiivinen z tarkoittaa matalaa sosiaalista pääomaa ja positiivinen korkeaa. Ideana on siis mallintaa se, että joillakin yksilöillä on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet sijoittaa omaisuuttaan, sekä se, että mitä enemmän rahaa on sijoitettavana, sitä alhaisemmat ovat erilaiset transaktiokustannukset.

Oletetaan että jokaisella yksilöllä on tuloja s + (alpha + sigma(beta) + gamma)*x*r, missä s on palkkatulo ja x on henkilön säästöt. sigma(beta) on (esim) normaalijakautunut satunnaismuuttuja, jonka odotusarvo on beta + 1 ja keskihajonta on beta + d.  Alpha on luku välillä -1...1. Tässä "d" on parametri joka kuvaa riskin keskimääräistä suuruutta.

Palkkatulo voidaan olettaa eksogeeniseksi, mutta se voidaan myös tehdä endogeeniseksi. Oletetaan että talous toimii Solowin kasvumallin mukaisesti pääpiirteittäin ja että palkkatulot riippuvat tuotantofunktiosta f(k), missä k on koko pääomavarannon suuruus, eli kaikkien yksilöiden säästöjen yhteenlaskettu määrä.  Yksinkertaistaen voitaisiin esimerkiksi sopia että palkkatulot ovat yhteensä aina tarkalleen pääomatulojen suuruiset (esimerkiksi) tai voidaan tehdä jokin endogenisointi korkotason ja palkkatulojen avulla. Malleja on paljon ja näistä voidaan valita se, joka soveltuu analyysiin parhaiten.

Tämän jälkeen käynnistetään simulaatio, tai muodostetaan mallista jonkinlainen differentiaaliyhtälö. Kumpikaan ei ole mitenkään hirvittävän vaikeaa. Simulaatiossa luodaan iso joukko yksilöitä, joilla on erilaisia alfoja, betoja, ja gammoja. Yksinkertaisimmassa simulaatiossa voidaan esimerkiksi olettaa että on kolmenlaisia alfoja (-1, 0 ja 1), kolmenlaisia betoja (-1, 0, 1) ja kolmenlaisia gammoja (z = -1,0,1), ja kaikilla on tarkalleen samansuuruiset palkkatulot. Vaihtoehtoisesti voidaan ajatella että on kolmenlaisia palkkatuloja, (0, matala, korkea).

Simulaatiossa siis katsotaan, millaisille yksilöille ja millaisilla parametreillä kertyy säästöjä. Ceteris paribus, matala rajakulutusaste ja kiinteät kulut, korkea alfa, ja korkea beta ja korkea gamma ennustanevat tätä.  Jos satunnaisuuden merkitystä kasvatetaan, niin sopivalla sigma-satunnaismuuttujan valinnalla riittävän korkea beta ennustaa huonoa.

Lisätään malliin vielä yksi takaisinkytkentä. Oletetaan, että alpha vaikuttaa siihen, miten hyvin  pääoma allokoituu, beta vaikuttaa nollasummaisesti ja gamma negatiivissummaisesti pääoman kokonaistuottoon. Käytännössä siis niin, että ensin lasketaan kaikkien säästöt yhteen, ja saadaan X (tämä on pääomavaranto). Jokaisella on tästä "osuus", x/X. Tämän jälkeen lasketaan kaikkien yksilöiden kohdalla alpha*r*x ja lisätään tämä X:ään. Sen jälkeen lasketaan gamma*r*x ja vähennetään tämä X:stä. Näin saadusta pääomavarannosta sitten otetaan jokaiselle osuus, ja tuotto lasketaan tästä osuudesta. 

Nyt mallista voidaan ennakoida seuraavaa: Mitä enemmän pääoma kumuloituu korkean gamman yksilöille, sitä vähemmän pääomavaranto kasvaa.  Tässä voidaan nyt nähdä yksi ideologinen selitysmalli paljaana, ainakin tehokkuuden näkökulmasta: Jos uskomme, että alpha on yleistä, niin rikkaiden rikastuminen markkinoilla on vain hyvä asia. Jos uskomme, että gamma on yleistä, niin rikkaiden rikastuminen markkinoilla ei ole ainoastaan "muilta pois", vaan se on myös asia joka on itsessään huono. Jos taas beta dominoi tuottoa, niin rikkaiden rikastuminen ei ole mikään kummoinen moraalinen kysymys, vaan se heijastelee yksinkertaisesti yksilöiden valmiutta ottaa riskejä.

Itse uskon, että ihmisillä on sekä alphaa, betaa, että gammaa. Hyvässä yhteiskunnassa alpha ja beta dominoivat, huonossa gamma. Uskon myös että aika iso osa vasemmiston hölmöstä poliittisesta agendasta johtuu siitä, että he sekoittavat betan ja gamman toisiinsa, ja iso osa oikeiston typerästä ja moraalittomasta sekoilusta siitä, että he eivät myönnä gammaa olevan olemassakaan. Taloustieteilijät taas eivät pääsääntöisesti onnistu selittämään asiaa, koska he uskovat että kaikki on betaa.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Kippari-Kalle


Ostin viime viikolla Fat Gripz:it. Kyseessä on kuminen mötikkä joka muistuttaa hieman putkieristeen pätkää. Mötikkä pujotetaan tangon päälle, jolloin siitä on vaikeampi saada otetta. Tankoa pystyy -- ja on pakkokin -- puristamaan huomattavasti kovempaa, eikä sormia voi lukita Fat Gripzin ympärille. Niissä on suurempi kitka kuin metallisessa tangossa, mutta esimerkiksi maastavedossa ei minulla ainakaan ole mitään toivoa päästä lähellekään sellaisia painoja joita pystyn nostamaan normaalisti tavallisella otteella.

Johtuen suuremman puristuvoiman tarpeesta, harjoitteleminen Fat Gripzien kanssa teoriassa kehittää puristusvoimaa. Teoriassa siis, mutta en ole tästä nyt ihan varma. Kokeilin tänään lämmitellä maastavetotreenissä näitä käyttäen, ja vaikutus oli mielenkiintoinen. Jo 80kg vetäminen maasta osoittautui yllättäen hankalaksi. Testasin näitä jo eilen leuanvedossa, enkä huomannut mitään erityistä haittaa, pikemminkin tuntui jopa että leuanveto sujui hieman paremmin. Tässä voi toki olla kyseessä placebo, tai sitten se että olen viime aikoina parantanut leuanvetoani.

Nyt kun treenistä on kulunut reilu tunti, kyynärvarsissa tuntuu selkeästi erilaiselta kuin yleensä, joten ainakin lihakset ovat joutuneet aiemmasta poikkeavalla tavalla töihin.

Siirryin taas kevätpäiväntasauksen kunniaksi neljänpäiväiseen treeniohjemaan.

Maanantai: Penkki (volyymi 3x10 / 3x8), pystypunnerrus (intensiteetti 5/3/1), leuanveto (3 sarjaa)
Tiistai: Kyykky (volyymi 3x10), tempaus, maastaveto (5/3/1). Maastavedon lämmittelysarjat tehdään Fat Gripzien kanssa niin pitkälle kuin mahdollista.
Torstai: Penkki (intensiteetti 5/3/1), pystypunnerrus (volyymi 3x8), leuanveto lisäpainoilla (3 sarjaa)
Perjantai: Kyykky (intensiteetti 5/3/1), Power Shrugs (3x10), Soutu Fat Gripzeillä (3x5)

Aerobisella puolella on tällä hetkellä vain viikonlopulle yksi juoksulenkki ja yksi kävelylenkki lisäpainoilla. Keskiviikkona on lepopäivä.

Kyykyn volyymipaino oli tänään vain 97.5kg, eli ollaan "tonnimäärässä" kaukana vielä viime kesän Texas-menetelmän volyymipäivän 5x5x120 kilosta. Intensiteettipainossa on tällä viikolla vain 115kg, joten on mahdollista että en nosta volyymipainoa 100kg:sta, vaan pidän sen siinä pari viikkoa jotta intensiteettipäivän paino ehtii nousta selkeästi edelle.  Penkissä otin viime viikolla 3x8x77.5kg, mutta pudotin tälle viikolle 3x10x70kg:een volyymin, jotta saan selkeän eron volyymin ja intensiteetin (tällä viikolla 82.5kg) välille. Olkapään takia en tohdi kovin usein käydä satasen yläpuolella vielä toistaiseksi ainakaan. Maastavedossa ei ole volyymipäivää, koska siitä ei toivu, mutta pudotin siinäkin 5/3/1-painon niin alas että tänään tein 127.5kg:lla. Koska viimeinen sarja tehdään "loppuun" (oikeasti en tohdi tehdä aivan loppuun saakka), niin tein tänään 8 toistoa. Paukkuja olisi ollut tehdä viellä pari, mutta tässäkin varon selkää, se tuppaa pyöristymään liiaksi väsyessään. 

Laskin intensiteettiä reilusti ja on selkeästi enemmän kunto-ohjelma joka ylläpitää perusvoimaa. Ennätyksien (1RM) lähelle ei todellakaan mennä nyt vähään aikaan.  Kalorien kohdalla pyrin olemaan hienoisesti positiivisella, eli massa voi lisääntyä jos ruokahalu suo, mutta en varsinaisesti bulkkaa tällä hetkellä. Oikeastaan ainoa suure jota tarkkailen ravinnossani on, että proteiinia tulee se 180-200g päivässä. Kevään edetessä sitten ajattelin ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilla pudottaa rasvoja. Painoindeksini on sunnuntain punnituksen perusteella 24.8, eli niukin naukin normaalipainon rajoissa, jos olen ylipainon puolella huhtikuun lopulla, niin otan toukokuulle neljän viikon "leikkauksen". 

Viime vuonna tähän aikaan minulla oli selkeät tavoitteet kesälle: Juhannukseen mennessä 3x140 kyykyssä ja 1x150 maastavedossa. Tällä hetkellä paukut riittäisivät ehkä 1x170kg maveen (nostin 175 vuodenvaihteessa, mutta sitä varten pitäisi jo "piikata" erikseen tällä hetkellä) jos pitäisin viikon lepoa ja herkistelyä. Kyykyssä olen ottanut takapakkia, sillä jos olen täysin rehellinen, viime vuoden kyykkyni eivät olleet riittävän syviä, so. niitä ei olisi todennäköisesti hyväksytty kilpasuorituksina. Kunnollisen syvyyden kyykyssä saan ehkä 3x130 tällä hetkellä, niitä viime kesän kehnoja kyykkyjä menisi todennäköisesti 150 kilolla jo.

Kyykky onkin sellainen liike, että siinä alkaa herkästi huijata itseään. Tämä on osasyy sille, miksi reippaasti pudotin painoa. Nyt teen kyykyt melkein "ass-to-grass", ja rakennan voimaa ja kestävyyttä. Maksimien tavoittelu on kyykyssä minulla jäänyt juuri siksi että kilojen nälkä johtaa kehnoon tekniikkaan. Mieluummin siedän sääliviä katseita kun teen jollain 115kg mikkihiiripainoilla, kuin koen sitä itseinhoa joka tulee 140kg kyykyistä jotka jäävät puoliväliin.

Pyrin aina treenaamaan suorituskyky edellä, ja kyykky jossa ei käydä syvällä, ei treenaa suorituskykyä. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, etteivät esteettiset seikat olisi merkittäviä. Ne eivät ole niin merkittäviä, että esimerkiksi ottaisin ohjelmaani hauiskääntöjä tai vastaavia, mutta Fat Gripzien yksi toivomani sivuvaikutus on kyynärvarren lihasten kehittyminen. Minulla on luonnostaan hyvin hennot käsivarret; penkki ja pystypunnerrus kehittävät ojentajalihaksia, ja tämä kasvattaa olkavarren läpimittaa, mutta käteni ovat silti "ruipelot" verrattuna moniin itseäni selvästi näissä liikkeissä heikompiin kavereihin. Tommy Kono sanoi kirjassaan, että paksut käsivarret ovat yleensä huonon painonnostajan merkki, sillä painonnostaja ei tarvitse juurikaan käsivoimia. Sensijaan Kono kyllä korosti latissimusten ja trapeziusten merkitystä.

Itse en tietenkään ole painonnostaja, vaan pyrin vain hankkimaan sellaisen lihasten suorituskyvyn, joka auttaa säilyttämään arjessa merkityksellisen suoritus- ja toimintakyvyn pitkään. Tästä yksi merkittävä proxy-muuttuja on puristusvoima. Puristusvoima ennakoi fyysisen toimintakyvyn säilymistä keski-ikää lähestyvillä ja vanhemmilla ihmisillä. Mittautuin puristusvoimani viime viikolla ja järkytyin kun huomasin että se oli vähemmän kuin yhden keskihajonnan keskiarvon yläpuolella. Lukija saattaa ihmetellä, miksi tämä olisi jotenkin hälyyttävää; eikö keskiarvon yläpuolella oleminen ole ihan hyvä asia? No, kun tietää kuinka huonossa kunnossa keskimääräinen nelikymppinen on, niin sanoisin, että yksi keskihajonta on vasta tyydyttävä tulos.

Olen toki harkinnut Fat Gripzejä ennenkin, mutta puristusvoimatulos sinetöi päätöksen. Seuraavaksi täytyy vain alkaa syödä pinaattia ja hankkia maissipiippu. Ja, jos tuloksia syntyy, ankkuritatuointi kyynärvarteen.

EDIT/LISÄYS:
Tein siis puristusvoimatestin, ja sain tulokseksi 59kg oikealla ja 55kg vasemmalla kädellä.  En löytänyt kunnollista tietoa hajonnoista, tässä linkissä mainitaan että 58kg dominantilla kädellä on "jonkin verran keskimääräistä parempi". Testin teettäneellä hoitajalla oli taulukko jossa mainittiin että keskiarvo on noin 53 ja keskihajonta on noin 6, mutta tämä on muistin varassa; jos joku lukija tietää paremman lähteen, niin olisin kiitollinen.