maanantai 16. tammikuuta 2017

Pelisemantiikka

Pelisemantiikka on logiikassa ja tietojenkäsittelyssä käytetty malli sille, miten esimerkiksi kaavojen totuusarvo tai ohjelman toiminta tai vastaava tulkitaan. Noin yleisemmin "semantiikka" formaaleissa yhteyksissä voidaan ymmärtää kuvauksena joltakin ilmaisuformalismilta matemaattisille objekteille.

Helpoin esimerkki lienee logiikan kaava jossa on konnektiivit "ja" eli && ja "tai" eli ||, sekä "ei", eli !. Nämä konnektiivit voidaan perinteiseen tapaan tulkita eräänlaisiksi algebrallisiksi operaatioiksi jotka kompositionaalisesti sitten määrittelevät totuusarvon alkaen yksittäisten propositioiden totuusarvoista.

Esimerkiksi p && (q || r) pätee, jos p on tosi ja jompi kumpi q:sta ja r:stä on tosi. Jos propositioille on annettu totuusarvo, niin se voidaan yksikäsitteisesti laskea. Pelisemantiikassa ajatellaan toisin, vaikkakin kaavojen totuusarvo tässä tapauksessa on sama kuin perinteisessä semantiikassa. Jokaisen kaavan voidaan ajatella muodostavan pelin, jossa on kaksi pelaajaa, verifioija ja falsifioija. Koska nämä ovat suomalaiselle kömpelöitä ilmaisuja, käytän itse keksimiäni suomennoksia tarkastaja ja kiistäjä. Jos joku lukija on perehtynyt asiaan siinä määrin että tietää paremmat suomennokset, niin korjaan.

Kaava jäsennetään aivan normaalisti, ja pelitilanne ajatellaan muodostuvan osakaavoista P ja Q (negaation tapauksessa vain P) sekä niitä yhdistävästä konnektiivista. Jos kaava on muotoa P && Q, niin tämä tulkitaan olevan kiistäjän pelivuoro, ja kiistäjä valitsee kumpi osakaava otetaan. Jos kaava on muotoa P || Q, niin tarkastaja valitsee kaavan. Kaava !P tarkoittaa että kiistäjä ja tarkastaja vaihtavat päikseen roolia ja peli jatkuu kaavasta P. Jos jäljellä on vain yksi propositio p, niin tarkastaja voittaa jos p on tosi, ja kiistäjä voittaa jos p on epätosi.

Alkuperäisen kaavan katsotaan olevan tosi, jos tarkastajalla on varman voiton strategia. Jos kiistäjällä on varman voiton strategia, kaavan katsotaan olevan epätosi. Propositiologiikassa pelillä on aina yksikäsitteinen varma voittaja, ja kaavan pelisemantiikan mukainen totuusarvo ja perinteinen totuustauluihin perustuva totuusarvo ovat aina samat. Jos propositioiden totuusarvoja ei ole sanottu etukäteen, voidana pelistä muodostaa ns TQBF (totally quantified boolean formula) jossa ensin pelataan peli jossa vuorotellen valitaan propositioille totuusarvot; tällöin kaavan totuusarvo riippuu siitä, kuka saa valita mitkäkin propositioiden totuusarvot.


Ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikassa on pitkälti samanlainen tilanne. Sen selvittäminen, onko annetulla kaavalla malli (ns. satisfiability- ongelma) on pelisemantiikassa sama kuin malliteoriassa, kun valinta-aksiooma on käytössä. Predikaattilogiikan kaavassa pelaajat "omistavat" kvanttorit, ja kiistäjä valitsee universaalikvantifioidut muuttuja, kun taas tarkastaja valitsee eksistentiaalikvantifioidut muuttujat. Eksistentiaalikvanttorien poisto tuottaa ns skolemin funktioita, jotka siis kertovat mikä muuttujan arvo valitaan, rippuen siitä mitä aiemmin on jo valittu; Peliteorian mukainen tulkinta skolemisoinnille itseasiassa on, että skolemin funktiot kuvaavat tarkastajan pelistrategiaa; Jos löytyy ei-tyhjä joukko jolle mainitut funktiot löytyvät, niin kaava on toteutettavissa, ja tarkastaja voittaa pelin.

Formaalissa verifioinnissa tilanne on vielä toinen. Jos verifioimme esimerkiksi tapahtumapohjaista reaktiivista järjestelmää, tämä mallinnetaan usein niin että jos ylipäätään on tapahtumasekvenssi joka vie "pahaan" tilaan, järjestelmässä on virhe. Toisaalta, tämä voidaan ajatella erikoistapauksena pelisemantiikassa: Perinteisessä verifioinnissa on vain kiistäjä, ei tarkastajaa. Jos järjestelmällä on "tarkastaja", niin osa tilosta on tarkastajan hallinnassa, ja tarkastaja voi näissä tiloissa valita tapahtuman, jolla virhetila pyritään välttämään. Erilaisia tietoturvaprotokollia voidaan esimerkiksi verifioida näin. Itse en ole pelisemantiikkaa käyttänyt tai tutkinut työssäni, joten en osaa tästä aspektista kertoa juuri enempää.



torstai 12. tammikuuta 2017

Kaiken Maailman Dosentit

Palasin eilen Oxfordista. Kaupunki oli entisensä -- kuten se varmaan pääpiirteittäin on ollut jo satoja vuosia. Andrew William Roscoe -- tai kuten ystävät hänet tuntevat, Bill Roscoe -- täytti joulukuussa 60 vuotta, ja hänen kolleegansa ja entiset oppilaansa järjestivät Festschrift- tilaisuuden. Aikanaan Oxfordissa ollessani olin juurikin Bill Roscoen vieraana, sillä väitöstyöni ohjaaja oli hänen hyvä ystävänsä.

Vierailu poiki yhteistyötä, ja vuonna 2015 kirjoitimme yhdessä hänen ja hänen jatko-opiskelijansa kanssa paperin. Tämän -- ja oikeastaan vain tämän -- vuoksi minutkin kutsuttiin kirjoittamaan paperi Festschriftiin. Väittäisin, että tämän artikkelin kutsu oli koko akateemisen urani suurin kunnianosoitus, ainakin arvostan sitä kaikkein eniten.

Esitelmäni oli tiistaina. Olen puhunut esimerkiksi Barcelonassa 2004 yli 300 ihmiselle alan huippukonferenssissa, mutta silloinkaan minua ei jännittänyt yhtä paljon. En edes tiedä mistä se johtuu. Epäilen, että siitä että tämä kirjoitus ja esitelmä oli tarkoitettu nimenomaan Bill:in kunniaksi. Paikalla oli esimerkiksi myös Sir Charles Anthony Richard Hoare, tai Tony Hoare, kuten hänet alalla tunnetaan, sekä lukuisia aivan maailman huippuja. Onnekseni pystyin lähinnä vetämään huumorilla esitelmäni, sillä edellinen puhuja oli puhunut samasta aiheesta ja pystyin kuittaamaan teoriaosuuden sillä, että "kuulitte jo kaiken olennaisen".

Oma esitelmäni käsitteli hypoteesia, jonka yhden version olin todistanut 2014, ja jonka toisen version  Dragan Bosnacki julkaisi 2015. Hypoteesia en onnistunut todistamaan -- paras tulos paperissani oli, että olennaisesti Bosnackin teoreemaa parempaa ei tiettyjen melko intuitiivisten ominaisuuksien avulla edes pysty todistamaan. Lisäksi pystyin käsittelemään joukon vastaesimerkkejä. Puheessani kuitenkin keskityin tarinaan siitä, miten paperin kirjoitus eteni, pikemminkin kuin itse sisältöön, sillä näin pystyin kertomaan kaskuja ja viihdyttämään yleisöä. Uskoakseni tämä oli oikea strategia, Bill ainakin nauroi useaan otteeseen, ja huuteli omia humoristisia kommenttejaan väliin.

Pidän Oxfordin ilmapiiristä aivan suunnattomasti. Tapasin myös Bob Coecken, johon tutustuin edellisellä reissullani. Coecke on eksentrinen belgialaissyntyinen professori Oxfordissa. Hän on hyvin miellyttävä henkilö ja kävimme porukassa usein paikallisessa pubissa istumassa iltaa. Hän oli "vanhalla iällään" hankkinut vielä perheenlisäystä ja oli tyttärensä kanssa juhlan päätöstilaisuudessa.

Maanantaina -- siis esitelmääni edeltävänä päivänä -- olimme University Collegessa illalisilla. Siellä pidettiin puheita ja syötiin ja juotiin hyvin. Pukukoodi oli rennompi kuin olin odottanut -- "Smart", eikä "White Tie"--  mutta silti ilta oli aivan unohtumaton. Vastapäätäni istuivat Samson Abramsky ja Marta Kwiatkowska. Koin koko juhlan epätodelliseksi, oli varsin kummallista ja epätodellista olla tässä porukassa. Illan keskustelunaiheet olivat todella mielenkiintoisia. Erityisen hienoksi kokemuksen teki se, että sain viettää useamman päivän sellaisten ihmisten seurassa jotka ovat osaamiseltaan ja älyltään itseni yläpuolella todella monella tavalla.

Palattuani tänä aamuna löysin postilaatikosta kirjeen yliopiston rehtorilta. Siinä mainitaan, että minulle on myönnetty dosentin arvo 31.12. 2021 saakka. Reaktioni oli "meh".

maanantai 2. tammikuuta 2017

Libertaari Happotesti

Kuten olen ad nauseam todennut, poliittinen vakaumukseni on osapuilleen "en ole libertaari, mutta..."

Olen käyttänyt termiä libertaari benchmark tai ehkä parempi nimitys sille olisi libertaari happotesti. Tarkoitan tällä osapuilleen sitä, että talouspolitiikan pitäisi olla aina uskottavasti, vakuutusteoreettisesti riskikorjatusti ja odotusarvoltaan tehokkuusparannus verrattuna siihen että asia hoidetaan täysin ilman interventioita, so. libertaaristi. En peräänkuuluta tässä puhdasoppista libertarismia, vaan hyväksyn esimerkiksi tarkastelun jossa tietyt, toimenpide-ehdotuksen ulkopuoliset päätökset otetaan annettuna. Tätä voi pitää jonkinlaisena revisionisminä, joten "aidot" puhdasoppiset libertaarit toki pitävät tätä tarkastelua stalinistisena uuspuheena. Samoin vasemmistolaiset pitävät sitä uusliberaalina kryptofasismina. En piittaa tästä.

Antauduin valitettavasti jälleen sosiaalisessa mediassa keskusteluun siitä, ovatko nykyisen hallituksen yksityistämistoimenpiteet oikeutettuja vai eivät. Tässä kohtaa sovellan libertaaria happotestiä pariin asiaan. Kyseisessä keskustelussa mainittiin maanpuolustus, tieverkosto, posti ja ruoan vähittäistavarakauppa. Talousteoreettisin termein näistä maanpuolustus on julkishyödyke, tieverkosto (tietyin rajoittein) luonnollinen monopoli, posti taas on historiallisesti ollut monopoli, ja ruoan vähittäistavarakauppa hoidetaan markkinaehtoisesti, mutta tuotannossa on usemmissa maissa subventioita ja erilaisia muita interventioita.

Maanpuolustus lienee ensin syytä mainita. En ota kantaa asevelvollisuuden tms kaltaisiin tapoihin toteuttaa maanpuolustus julkisilla päätöksillä. Puhdasoppisen libertaarin katsontakannan mukaan verotus ja orjatyö (asevelvollisuus) eroavat vain määrällisesti, eivät laadullisesti, eikä tässä kohtaa ole olennaista muutenkaan mennä tähän erotteluun. Lähdetään nyt siitä että joko maanpuolustus hoidetaan täysin vapaaehtoisuuteen perustuen tai se hoidetaan velvoittamalla ihmiset osallistumaan sen kustannuksiin.

Maanpuolustuksen julkishyödykkeellisyys tulee siitä, että kun maanpuolustus on kunnossa, sen piirissä olevat saavat hyödyt riippumatta siitä, osallistuvatko he sen kustannuksiin vaiko eivät. Jotta emme sotkisi ajatuksiamme liiaksi niillä tunteilla joita meillä mahdollisesti isänmaallisina, pasifisteina, tai muuten vaan on kotimaamme puolustusta kohtaan, otetaan esimerkkinä Kiinan muuri. Hyväntahtoisen keisarin kansakunta pelkää mongolien zombiarmeijaa. Keisarille uskolliset jousi- ja miekkamiehet ovat valmiita puolustamaan valtakuntaa; valtakunnassa ei ole enempää rautaa, joten aseita ei edes teoriassa voida takoa lisää; mikään interventio jolla saadaan väkeä rajalle ei auta. Keisarillinen Kenraali-insinööri kuitenkin on löytänyt ratkaisun: Rakennetaan muuri.

Muuri auttaa puolustajia torjumaan zombiarmeijan, mutta se on kallis. Jokainen kiinalainen kauppias ja maanviljelijä hyötyisi muurista ja on sitä mieltä että muuri on syytä rakentaa, mutta kustannusten jakaminen on ongelma. Jos Keisari järjestää vapaaehtoisen rahankeräyksen, niin yksittäisen maanviljelijän tai kauppiaan kannalta ajatuskulku on "no, kun muut maksavat, ei minun roposeni siellä paljon mitään merkitse, joten jätän maksamatta, kyllä se muuri valmistuu ilmankin". Ja näin ihan peliteoreettisista syistä käy niin että muuri jää rakentamatta, zombiarmeija jyrää valtakunnan ja kaikki häviävät.

Tässä tilanteessa Keisari määrää että jokaisen on maksettava osuutensa muurista. Yksityiskohdat voidaan tässä sivuuttaa, olennaista on se, että muurin rakentaminen tai rakentamatta jättäminen on koordinaatio-ongelma, jolle ei ole mitään helppoa markkinaratkaisua. Minarkistit ja vastaavat pitävät tällaisessa tilanteessa tietynlaista pakottamista hyväksyttävänä. Esimerkiksi sitä, että Keisari toteaa että ne, jotka eivät osallistu muurin maksamiseen, joutuvat muuttamaan muurin toiselle puolelle. Tässä kohtaa siis voidaan perustella, että maanpuolustuksen järjestäminen muulla kuin puhtaan voluntaristisella periaatteella (so. verovaroista ja/tai asevelvollisuuden avulla) voi olla perusteltua tässä happotestin mielessä.

Tieverkosto on järjestelmänä toisenlainen. Jos lähdettäisiin tilanteesta, jossa meillä ei ole lainkaan tieverkostoa, ei olisi mitään periaatteellista estettä sille, etteivätkö maanomistajat voisi keskenään sopia siitä, miten teitä rakennetaan ja yhdistellään. On aivan mahdollista -- ja historiallisesti näin on tehtykin -- muodostaa tieosuuskuntia paikallisten pienmaaomistajien kesken siten, että osuuskunnat hoitavat teitä vapaaehtoisesti ja jäsenet saavat käyttää tietä tätä hoitokorvausta vastaan. Tällaiset osuuskunnat voivat aivan hyvin tarjota läpikulkuoikeuksia maksua vastaan tms, eikä ole mitään syytä miksi markkinatalous ei toimisi.

Tämä on kuitenkin vain ensimmäinen approksimaatio. Ensinnäkin, maanomistus voi olla joko erittäin pirstaloitunutta tai äärimmäisen keskittynyttä siten, että koordinaatio-ongelma käy ylipääsemättömäksi. Oli näin tai ei, käytännössä on historiallisesti tehty siten, että valtiot tai näitä vastaavat pakkovallan käyttäjät kuten esim aateliset, ovat rakennuttaneet teitä ja pakkolunastaneet maita joiden läpi teitä on rakennettu. Teiden rakennuskustannukset on hankittu verovaroin ja maaomaisuus pakolla. Oli tämä investointi oikeutettu tai ei, olennaista tässä tarkastelussa on, että se on jo tehty.

Kun investointi on kerran tehty eikä kilpailu enää ole joko kannattavaa, tai pahempaa, edes oikeastaan sallittua, otamme sen infrastruktuurin olemassaolon annettuna. Infran ylläpito on tällöin se olennainen kysymys. On perustavanlaatuinen markkinatalouden mekanismien väärinymmärrys ajatella, että jos valtio myy tiet yksityisille ja antaa näille vapaat kädet rahastaa, tämä jotenkin olisi vapaan markkinatalouden periaatteiden mukaista. Vielä suurempi väärinymmärrys on kuvitella että tämä tuottaisi tehokkaan ratkaisun. Tien uusi omistaja voi nostaa tien käytön hintaa varsin korkealle maksimoidakseen omistuksensa tuoton, sillä kilpailevia teitä ei voi, tai mikä pahempaa, ei saa rakentaa. Eikä niiden rakentaminen olisi mielekästäkään.

On toki mahdollisuus hoitaa teiden ylöspito markkinaehtoisemmin kuin niin että valtio omistaa tiet ja maksaa niiden ylöspidon veroista. Vaihtoehtoja on lukuisia. Yksi esimerkki on palauttaa tien omistus osuuskunnille, joiden osakkaita ovat ensi vaiheessa esimerkiksi ne kunnat joiden läpi tie kulkee. Jos ja kun jokin riittävän suuri toimija (otamme nyt vaikkapa valtion olemassaolon annettuna) kokee että tiellä on jokin tärkeä rooli, tämä toimija voi tehdä osuuskunnan kanssa sopimuksen että se osallistuu tien ylläpidon kustannuksiin vastineeksi oikeudesta käyttää tietä. Osuuskunnan voi olla joskus kannattavaa kerätä maksuja suoraan tien käyttäjiltä, ja joskus ei. Esimerkiksi jos tie ruuhkautuu läpikulkuliikenteen seurauksena, paikalliset asukkaat voivat haluta asettaa maksuja niille aikaväleille joilla ruuhkia esiintyy. Olennaista tässä on kaksi asiaa: Se, että monopolin myyminen yksityiselle taholle on typerää ja johtaa massiiviseen tehokkuustappioon (kun hinnat nousevat yli minkään järjellisen marginaalikustannuksen) ja se, ettei tästä tosiasiasta silti seuraa se, että valtion pitää verovaroista maksaa tien ylläpito.

Postipalvelu on historiallisesti hoidettu keskitetysti, koska on esimerkiksi pidetty erityisen tärkeänä sitä että viestintä on "luotettavaa". En lähde ruotimaan sitä sen kummemmin. Postipalvelussa ei kuitenkaan ole mitään inherentisti sellaista, että sen pitäisi olla monopoli. Toki, logistiikkaan liittyy isohkoja investointeja, mutta kuriiripalvelu on aivan triviaalisti markkinatalouden lainalaisuuksien mukaan toimiva palvelu. Tällaisia palveluita on paljon, ja rehellisesti sanoen, epäilen että postimonopolien ylläpitämisen motiivina on toiminut pikemminkin vallankäyttö kuin palvelutason turvaaminen.

Ruokaa myydään jo nyt vähittäistavarakaupoissa. Otan tämän esimerkiksi siksi, että keskusteluissa esiintyy usein argumentti palvelu X on niin tärkeä ettei sitä voi jättää voittoa tavoittelevien yritysten hoidettavaksi. Tämä argumentti on kummallinen, koska en voi mitenkään ymmärtää miten postipalvelu olisi tärkeämpää kuin ruoka, ja silti ruoantuotanto on pääsääntöisesti voittoa tavoittelevien tahojen järjestämä. Toki valtiot maksavat lähes kaikkialla subventioita ja säätelevät markkinoita -- näistä en puhu nyt, vaikka melkein kaikki noista ovatkin uskoakseni vahingollisia. Sensijaan huomautan että niin ruoan tuottajat kuin vähittäismyyjätkin tavoittelevat voittoa toiminnastaan ja kilpailu pitää hinnat kurissa, ainakin niiltä osin kuin sitä ei ole rajoitettu.

Miksi silti pidän Bernerin ja kumppanien yksityistämisvimmaa vahingollisena? No, lähinnä siksi että se ei ole aitoa pyrkimystä kohti tehokasta, voluntaristista markkinaehtoista ratkaisua, jossa rajoitukset ja säädökset ovat käytössä vain siellä missä niillä turvataan jokin muutoin tärkeäksi todettu palvelu tai toiminta mahdollisimman pienin tehokkuustappioin. Sen sijaan tämä yksityistämispyrkimys pyrkii maksimoimaan yksityistämisessä resurssin käyttöönsä saavan tahon hyödyt ja korkeintaan rajoittamaan näitä säädöksillä joilla saadaan prosessista poliittisesti mahdollinen.

Näkemykseni on, että suomalainen poliittinen jaottelu on rikki. Tässä Perussuomalaisten mainos on oikeassa; joskin se pyrkii korvaamaan sen jaottelun uudella jaottelulla joka on vielä enemmän rikki, eli identiteettipolitiikalla. Minusta tarvitsemme jotain muuta. Olen sitä mieltä että vieläkin Heathin Efficient Society on erittäin ajankohtainen ja tarpeellinen kirja. Ihmiset jotka eivät sen sanomaa ymmärrä, eivät minun kirjoissani ole "oikeutettuja" mielipiteisiinsä. Tarkoitan tällä sitä, että vaikkei olisi Heathin kanssa samaa mieltä (minä en ole kaikesta), tehokkuusperiaate -- myös silloin kun ajattelee että jotkin arvot ovat tehokkuutta tärkeämpiä -- lähtökohtana josta poikkeaminen vaatii aivan erityiset arvoperustelut tulisi sisäistää. Jos tätä ei kykene tekemään, vaan pidättäytyy erilaisissa leimakirveissä kuten "uusliberaali" tai "sosialisti" tms, edistää lopulta vain identiteettipolitiikkaa. Politiikan tulisi olla yhteisten asioiden hoitamista, ei kilpailua siitä kenen peppuun sattuu toisen väärät mielipiteet eniten.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Historia toistaa itseään

Espanjan sisällissota oli yksi toisen maailmansodan esinäytöksiä. Espanjan sisäinen tilanne oli ollut melko turbulentti aina Napoleonin ajoista lähtien. Espanjasta oli tullut moderni perustuslaillinen monarkia 1812 laaditun perustuslain myötä, kuten noihin aikoihin monissa Euroopan maissa oli tapana. Tasavaltalaiset ja anarkistit olivat vähän kerrassaan saaneet vaikutusvaltaa, ja maassa tapahtui useita kansannousuja ja vallankaappauksia 1800-luvulla, kunnes 1873 perustettiin ensimmäinen Espanjan tasavalta; se oli lyhytaikainen ja monarkia palautettiin alle kahden vuoden kuluessa. Vuonna 1923 lakkoilun ja tasavaltalaisten yleisen "rettelöinnin" seurauksena tapahtuneen sotilasvallankaappauksen jälkeen maassa vallitsi de facto sotilasdiktatuuri, jonka hiipumisen myötä perustettiin ns toinen Espanjan tasavalta 1931.

Tilanne maassa kiristyi vuosien 1933 ja 1936 välillä ja sisällissota alkoi näyttää vääjäämättömältä. Vasemmisto ja tasavaltalaiset muodostivat ns Espanjan Kansanrintaman, koalition joka voitti vuoden 1936 vaalit. Stalin ja Komintern rahoittivat ja tukivat kansanrintamaa, huolimatta siitä että se oli varsin sekasotkuinen porukka; mukana oli niin Sosialidemokraatteja (jotka Komintern oli julistanut vihollisikseen), keskustalaisia tasavaltalaisia, kuin kommunisteja ja anarkistejakin. Falangistit, jotka olivat eräänlaisia konservatiivisia fascisteja -- he olivat omaksuneet monia Italian Fascistien oppeja, mutta siinä missä Mussolinin fascistipuolue oli aivan enemmän moderni ja "edistyksellinen" monella tapaa, falangistit painottivat enemmän perinteitä. Vertailu on muutoinkin aika hankalaa ja tarpeetonta; olennaista oli että melkoisen epäyhtenäiset porukat jakautuivat kahteen leiriin, joista toinen sai tukea Neuvostoliitolta ja toinen Italiasta ja Saksasta.

Vaalien jälkeen falangistit radikalisoituivat ja kesällä alkoi paukkua. Molemmin puolin suoritettiin poliittisia murhia ja rettelöitä. Pääsääntöisesti armeija oli falangistien puolella, kun taas paikalliset poliisivoimat ja erilaiset työväenliikkeen militantit "hallituksen" puolella. Kirjoitan sen sitaatteihin siksi, että hallituksen muodostaminen oli varsin sekava prosessi, jota en nyt käy tässä erittelemään; Olennaista tässäkin asiassa oli, että erilaisten jakolinjojen mukaan ihmisiä päätyi karkeastiottaen kahteen leiriin. Monella tapaa kansanrintaman leiri oli merkittävästi hajanaisempi, sillä siinä oli mukana paljon ristiriitaisia tavoitteita omaavia ryhmittymiä, joita sisällissodan alettua yhdisti oikeastaan ainoastaan se, että he olivat falangistien (nationalistien) vastustajia.

Sisällissodan nyansseja on niin paljon, että siitä on tässä turhaa lopulta käydä tekemään yksityiskohtaista selontekoa. Aivan alusta asti Italian ilmavoimat antoi merkittävää tukea Francon armeijalle. Sodan alussa Saksa kylläkin liittyi Euroopan demokratioiden muodostamaan "neutraalien" valtioiden joukkoon ja jopa allekirjoitti sopimuksen jolla kiellettiin asevienti ja aseellinen tuki sisällissodan osapuolille, mutta Hitlerin ei juuri ollut kunnioitusta paperisia sopimuksia kohtaan, ei tässäkään asiassa.

Hitler lähetti erityisesti ilmavoimat apuun; alkuun se antoi lähinnä kuljetusapua ja materiaalista apua nationalisteille. Saksalaisten ilmavoimien Espanjaan lähettämää joukko-osastoa kutsuttin nimellä "Legion Condor". Se muistetaan ehkä pahamaineisimmin ilmaoperaatiosta jossa yhdessä Italian ilmavoimien ja falangistien kanssa iskettiin Baskimaan Guernicaan.  Lopulta falangistit voittivat sisällissodan, ja Italian ja Saksan tukea niille voidaan pitää jossain määrin ratkaisevana. Länsimaat eivät halunneet puuttua tilanteeseen, mahdollisesti peläten kommunistien vaikutusvallan kasvua.  Neuvostoliitto taas ei pystynyt masinoimaan samanlaista tukea kuin maantieteellisesti läheisemmät Saksa ja Italia.

Täytyy muistaa, että vuoden 1936 Euroopassa ei tiedetty millaisen uhkan fasistit ja natsit todella muodostivat. Neuvostoliiton uhka oli monella tapaa konkreettisempana mielessä. Hajanaiset tasavaltalaiset ja vasemmistolaiset voimat Espanjassa toivat helposti mieleen alle 20 vuotta aiemmin Venäjällä sattuneen vallankumouksen, joka johti Bolshevikkien valtaannousuun. Englanti ja Ranska olivat lähettäneet jopa joukkoja valkoisten tueksi, oli historiallisesti ja poliittisesti aika hankalaa kuvitella että ne nyt olisivat lähteneet Neuvostoliiton kelkkaan ja riskeeranneet kommunistivallankumouksen Espanjassa.

Saksa ja Italia saivat Espanjassa hyvän mahdollisuuden harjoitella uudenlaista ilma-aseen käyttöä. Falangisteille lähetettyjen tankkien heikkouksia ja vahvuuksia saatiin analysoitua ja uusiin malleihin tehtyä parannuksia näiden kokemusten perusteella. Taisteluihin osallistuneet upseerit saivat arvokasta kokemusta erilaisista sodankäynnin muodoista. Ja lopputulos takasi että Espanja olisi tukevasti Saksalle ystävällismielinen kun sota Ranskaa vastaan syttyisi.

Historia toistaa itseään. Ei koskaan aivan samanlaisena, mutta kuitenkin, paljon samaa on nykypäivässä. Esimerkkinä vaikkapa Syyria. Venäjä voi tukea estoitta Syyrian hallitusta, koska sillä ei ole samanlaista poliittista painolastia kuin länsimaisilla demokratioilla. Länsimaiden on taas hankala puuttua sisällissotaan monestakin syystä. Yksi niistä on se, että Assadin vastustajat ovat hajanainen joukkio erilaisia ryhmittymiä, jotka taistelevat myös keskenään, ja joiden valtaanpääsyn myötä saatetaan nähdä vaikkapa ISIS:in tapaisten ryhmittymien ottavan johdon. Kurdien suora tukeminen suututtaa herkästi Turkin, joka taas havittelee omia etujaan ja on vielä ainakin nimellisesti NATO-maa. En voi olla ajattelematta että Aleppo on kuin Guernica. Venäläiset voivat harjoitella ilma-aseen käyttöä ja heidän Assadille toimittamansa aseet testataan käytännössä, mahdollista tulevaa isompaa konfliktia varten.


maanantai 19. joulukuuta 2016

Annus Mirabilis

Tätä vuotta 2016 on enää jäljellä 12 päivää. Kahden vuorokauden sisällä tapahtuu ns. talvipäivän seisaus. Täytin tänä vuonna 40 vuotta. Olen pitänyt tätä blogia muodossa tai toisessa nyt 14 vuotta.

Muutin melkein tasan vuosi sitten pois vuosikaudet kotina pitämästäni talosta, jonka korjaamiseen olin panostanut kesälomat ja ison läjän rahaa, ja jonka olin kuvitellut olevan joskus lapsenlapsilleni taianomainen mummola, kuten se oli lapsilleni ollut näiden leikki-iässä taianomainen vehreine pihoineen ja lukuisine piilopaikkoineen. Kesällä astui voimaan avioero avioliitosta joka oli tuolloin kestänyt hieman yli 12 vuotta, ihmisen kanssa, jonka kanssa olin asunut saman katon alla 15 vuotta, ja jonka olin tuntenut liki 18 vuotta.

Kirjoitin blogissani asiasta noin vuosi sitten, kun muutin. En kertonut sen enempää yksityiselämästäni; tämä ei ole ollut tapanani. Olen kirjoittanut milloin treenaamisesta, milloin taloudesta, politiikasta, tutkimuksesta, ja niin pois päin. Mainitsin että olen pyrkinyt omaksumaan stoalaisen mielenlaadun, ja kirjoitin siitäkin erikseen. Lopulta kun mietin mitä kaikkea asiaan liittyy, olen sanonut melkein kaiken.

Mutta silti. Hopeareunus: Kaikista elämäni vuosista, juuri tämä vuosi on ollut se, jolloin subjektiivinen hyvinvointini on kasvanut kaikkein eniten. Tämä on tietenkin tarkoitettukin vitsiksi; vuosi sitten olin elämäni vaikeimmassa ja pahimmassa tilanteessa. Olimme päättäneet erosta jo itseasiassa noin vuotta aiemmin, ja sitä oli edeltänyt lähes vuosi jonka aikana epävarmuus jäyti minua suunnattomasti. En syytä ketään mistään tapahtuneesta. Aivan erityisesti, oma omatuntoni on täysin puhdas. Myönnän: En halunnut tätä elämäntarinaa, en valinnut näitä askelia tai tätä polkua, mutta tälle polulle jouduin. Mikään oma toimintani ei tietääkseni tähän johtanut, sillä en sitä tietoisesti tai millään jälkikäteen havaittavissa olevalla toiminnalla edesauttanut. Minua ei kohdeltu kaltoin, ei petetty, enkä joutunut vedätetyksi, uhkailun tai kiristyksen tms kohteeksi. Kaikki se, mitä tapahtui, tapahtui parhaimmalla ja lempeimmällä tavalla, niin humaanisti kuin voin kuvitella.

Ja silti se oli tuskallisin asia mitä olen koskaan kokenut. "Minä", sikäli kuin ihmisen identiteetin voidaan ajatella koostuvan niistä asioista joita yksilö kokee tärkeiksi, olennaisiksi asioiksi elämässään, olen nyt aivan eri ihminen kuin ennen. Näytän erilaiselta. Tunnen itseni erilaiseksi. Puhun, ajattelen, asun, elän, harrastan, syön, vietän aikaa eri tavoin kuin joitain vuosia sitten.

Tässä rikkinäisessä tilassani tapasin ihmisen jonka kanssa olen voinut jakaa tänä vuonna asioita. Ihmisen joka on kokenut samanlaisia asioita. Meillä on ollut hyvä olla yhdessä, ja olen kiintynyt tähän ihmiseen. En kuitenkaan pysty kokemaan niitä tunteita joita joskus koin; en edes "yritä". Olen oppinut sen, etteivät ihmisen tunteet muutu "yrittämällä". 

Eilen leivoimme pipareita. Sydämen muotoisia. Ne paloivat.  Itkin tänään kun katselin niitä.

Ensi vuodesta tulee vielä parempi. Nostan 200kg maasta.

Tasanko, addendum

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, miten kyykkytulokseni ovat hieman jääneet matamaan perässä. Tämä on edelleen asianlaita; viime perjantain kyykkytreenissä oli 142.5kg vuorossa, ja jotta edistystä olisi tapahtunut, olisi pitänyt pystyä tekemään neljä toistoa; ohjelman mukainen "par"-tulos olisi ollut kolme. Näin ei tapahtunut, koska en saanut kuin ns. hikisen ykkösen tehtyä. Tämä alkaa olla hiukan naurettavaa, sillä näillä kehitystahdeilla penkkipunnerrus ottaa kyykyn kiinni muutamassa kuukaudessa.

Ensimmäinen ajatukseni tästä oli että "don't be that guy". Eli, nyt sitten suunnittelupöydän ääreen. Volyymillä tehty perustyö kyykyn kehittämiseksi on jäänyt luvattoman vähäiseksi, ja nyt se näkyy. Kyykky ei kehity pelkillä kolmosilla ja ykkösillä, koska kyseessä on suuret, melko hitaat lihakset, joita pitää kasvattaa, jotta ne voivat saada enemmän voimaa. Vaihtoehtoja on muutama. Viimeinen 5/3/1- syklini päättyy tällä viikolla (tai oikeastaan ensi maanantaina, viimeisenä on maastaveto), ja sitten on aika vaihtaa. Puhuin jo aiemmin HLM-tyyppisestä ohjelmasta jonka olin suunnitellut.

Nyt on otettava ns lusikka kauniiseen käteen ja vain yksinkertaisesti syötävä enemmän. Loppujen lopuksi viime viikkojen psykologinen haaste on ollut sen hyväksyminen, että minun on tuotava painoni lähemmäs sataa kiloa, jos haluan nostaa enemmän. Nyt, 85kg:ssa, minulla on pikkuisen rasvaakin mukana. Ei paljoa, mutta sen verran että juoksu- ja TKD-harrastuksen aikainen lihaserottelu on historiaa ja six-pack ei enää ole kovin selkeästi näkyvissä.

Katselin Viikingit- TV-sarjaa viime viikonloppuna. Yksi asia mikä pisti silmään kun katselin sarjaa oli että ennakko-odotukseni jotenkin olivat vinksallaan. Eräs tuttava oli kuvaillut sarjaa -- ja mielestäni sarja on muuten varsin oivallinen -- tavalla joka loi mielikuvan siitä että sarjassa esiintyvät viikinkisoturit olisivat kovin skrodeja ja isoja. Tässä tuli esiin jotenkin selkeästi se, miten itse kokee lihasmassan kasvun: En koe kasvaneeni isommaksi, vaan ainoastaan että tavanomaisen kokoiset ihmiset alkavat näyttää pienemmiltä. Peilistä katsoo edelleen pieni rääpäle, mutta nyt vaan alati useammat vastaantulijatkin näyttävät säälittävän heikoilta.

Tästä huomaamme selvästi sen psykologisen vamman joka liittyy esimerkiksi kehonrakennukseen; huomautan etten harrasta kehonrakennusta. Jos tavoitteeni olisi ensisijaisesti hankkia lisää lihasta, niin treenaisin eri tavalla. Panostaisin voiman lisäämiseen vain noin kolmanneksen ajasta ja muutoin vitosten tilalla tekisin 10-12 toiston sarjoja ja kolmosten ja ykkösten tilalla 8-5 toistoa. Hypertrofia toki on olennainen osa myös minun harjoitteluani, mutta hyvin harvoin treenikerran jälkeen lihakseni ovat ns pumpissa. Enkä esimerkiksi koskaan treenaa eristäviä liikkeitä kuten hauiskääntöä tms. Siitä huolimatta toki olisin epärehellinen jos väittäisin ettei lihasmassan kasvu olisi ollut varsin toivottava sivuvaikutus treenistäni. Mutta on syytä ymmärtää että se pieni demoni sisällä joka sanoo "kasva vaan isommaksi, muilla tavoitteilla ei ole väliä", on vaarallinen ja petollinen. Leikittelen sen kanssa ja välillä ruokinkin sitä (sic) mutta koskaan en anna sille valtaa.

Kaksi lukemisen arvoista kirjaa jotka liittyvät aiheeseen ovat Samuel Fussell:in Muscle, ja Taina Kinnusen Pyhät Bodarit. Edellistä olen lainannutkin tässä blogissa aiemmin, mutta jälkimmäinen ansaitsee tulla mainituksi. Kehonrakennuksessa vallitsee aivan omanlaisensa kulttuuri; Kinnusen kirja on toki jo yli 15 vuotta vanha, ja kehonrakennuksen kulttuuri on varmasti elänyt ja kehittynyt sen jälkeen. Muotivirtaukset yms tulevat ja menevät ja eri alakulttuurit sulautuvat, eriytyvät jne hyvinkin nopeasti.

Yksi asia kuitenkin on huomionarvoisaa, ja pätee edelleen: Kehollisuus voi saada ja tietyissä alakulttuureissa saakin, uskonnollisia piirteitä. Yhteisöllisyys, jaetut synnin ja oikeamielisyyden käsitteet, puhtaan/pyhän ja saastaisuuden/pahan kategoriat jotka lopulta "transsendoituvat", eli nousevat ihmisten itseisarvoiksi. Itse asiassa, Rippetoen seuraajien Starting Strength- foorumi on hyvin samankaltainen, sillä erotuksella että Ylipappi Rip lähinnä käskee ihmisten "ajatella omilla aivoillaan", silloinkin kun puhuu Ex Catethra, eli vastailee omalla foorumillaan esitettyihin kysymyksiin. 

Tammikuussa siis paluu perusteisiin. Kyykyissä täytynee ottaa taas 5x5 volyyminä ja esim. 1x3 intensiteettinä ohjelmaan. Aloittaa aika matalalta volyymit. Jos ajattelisi että 1RM on noin 150, niin tästä 60% olisi 90kg, 70% on 105kg. Jostain siitä välistä voisi aloittaa. Jos tavoitteena on tehdä 12 viikkoa nousua siten, että päästään nykyisen 5RM:n lähelle -- tällä hetkellä suurin 5 toiston sarja jota olen tehnyt on ollut 135kg, niin aloittamalla 105kg:sta ja lisäämällä joka viikko 2.5kg, päätyisin 12 viikossa 135kg:een. Voisin pudottaa aina kolmen viikon välein yhden sarjan pois, jolloin aivan lopussa tekisin vain 2x5. Intensiteettinä voisi tehdä 1x3 siten että se alkaisi matalalta (jolloin päivä olisi alkuun kevyt päivä), esim 125 kilosta; sillä kolmonen menee varsin helposti. Penkki,  Pystypunnerrus ja maastaveto voisivat noudattaa 531-progressiota kuten tähänkin asti. Template on tavallaan hybridi 5/3/1:stä, HLM:stä ja Texas-menetelmästä.

Ohjelma olisi tällöin pitkälti se mitä suunnittelinkin, mutta kyykkyä olisi enemmän:
  • Maanantai: Mave, Pystypunnerrus, 5x5 kyykky
  • Keskiviikko: Etukyykky, Penkkipunnerrus, leuanveto
  • Perjantai: 1x3 kyykky, vinopenkki, rinnalleveto. 
  • Lauantai: Hikitreeniä. (Mäkijuoksut painoliivien kanssa tms) 
Syödä pitäisi yli kulutuksen reippaasti neljän tunnin välein.
  • Aamiainen kello 7: Pari kananmunaa, paahtoleipä. Proteiini+kreatiini+Beta-alaniini
  • Lounas kello 11
  • Välipala kello 15: Proteiini + leipää/maitoa
  • Illallinen kello 19
  • Iltapala kello 22: Proteiini
Tavoitteena noin 4500kcal ja noin 220g proteiinia per päivä. 

perjantai 16. joulukuuta 2016

Field of Dreams

Oletetaan että meillä on vektoriavaruus U jonkin kunnan F yli. F on useimmiten joko reaali- tai kompleksilukujen kunta, mutta voi olla toki jokin muukin. Tällöin V:n alkioille x ja y, ja kunnan F alkioille a ja b voidaan esittää vektorioperaatioita, kuten skalaarilla kertominen, ax ja yhteenlasku x + y. Näille pätevät tietyt melko luontevat algebralliset lait kuten se että a(x + y) = ax  + ay. Vektoriavaruudesta löytyy ns nollavektori, jolle pätee että a0 = 0 ja x + 0 = x. Jokaiselle U:n alkiolle on vasta-alkio siten että x + (-x) = 0.  0-vektorilla ja kunnan F 0-alkiolla on väistämättä tällöin se suhde että 0x = 0. (Oikeasti F:n alkio 0 on tietenkin eri asia kuin U:n alkio 0, mutten jaksa nyt kirjoittaa niitä eri symbolilla) Vektoriavaruus on normiavaruus jos jokaisella alkiolla on normi ||x||, joka on ei-negatiivinen reaaliluku siten, että ||x|| = 0 jos ja vain jos x = 0, ||ax|| = |a|*||x|| ja ||x + y|| on korkeintaan ||x|| + ||y||. Normiavaruudessa kerroinkunta luonnollisesti on jotain sellaista että kerroinkunnan alkiolla on mielekäs tulkinta ei-negatiivisena reaalilukuna. Normiavaruus on Banach-avaruus jos se on täydellinen, eli jos jokainen Cauchy-jono suppenee.

Vektorikenttä on matemaattinen rakennelma, joka toimii seuraavalla tavalla. Vektoriavaruuden (oletamme sen nyt Banach-avaruudeksi) U jonkin osajoukon S jokaiseen alkioon x liitetään vektori V(x), eli V: S → U. Vektorikenttä on jatkuva, jos se on funktiona normin mielessä jatkuva jokaisessa pisteessä x, eli jokaiselle 𝜀 > 0 on olemassa 𝛿 > 0 siten että jos ||x -y|| < 𝛿 niin ||V(x) - V(y)|| < 𝜀

Yleisesti jatkuvissa vektorikentissä voidaan määritellä asioita kuten integraaleja tiettyjä polkuja pitkin. Vektorikenttä on konservatiivinen jos on olemassa jokin derivoituva skalaarifunktio 𝜙(x) siten että V(x) on  𝜙:n gradientti pisteessä x. Konservatiivisella vektorikentällä pätee, että polkuintergaali kentän pisteestä toiseen ei riipu reitistä, vaan ainoastaan loppupisteistä.  Konservatiivinen vektorikenttä esimerkiksi kuvaa voimia systeemissä jossa energia säilyy. Klassisen mekaniikan gravitaatiokenttä esimerkiksi on konservatiivinen vektorikenttä.

 Itselläni on nyt noin 20 vuotta aikaa siitä kun opiskelin vektorikenttien matematiikkaa. Jouduin nyt syksyllä hiukan asioita kertaamaan, koska lineaariset differentiaaliyhtälöjärjestelmät voidaan ajatella vektorikenttinä. Tulin siihen tulokseen että näiden ominaisuuksien pyöritteleminen on varsin mukavaa.