maanantai 26. syyskuuta 2016

It's an uphill battle

Otin eilen pitkästä aikaa painoliivit niskaan ja menin Suolijärvelle juoksemaan. Tällä kertaa en juossut lenkkiä, vaan menin yhteen reitin varrella olevista mäistä. En siihen jyrkimpään, vaan toiseen, suunnilleen yhtä korkeaan mutta loivempaan.  Korkeusero mäessä ei ole kovin suuri, arvioisin sen olevan ehkä 15 metriä. Mäen pituus on noin 100 metriä, kaltevuus on siis noin 15%, se on siis ihan hitusen jyrkempi kuin Lukonmäki, mutta pituudeltaan tietysti vain hyvin pieni osa. Itse asiassa Lukonmäeksi kutsuttu mäki on varsinaisesti Hervannan kanjonin etelän puoleinen rinne, jossa myös laskettelurinne sijaitsee, ja alunperin sen pohjoispuoli on Lukonmäki, mutta kansankielessä tämä nyt on vakiintunut nimitys.

Otin kuormaa liiveihin noin 5kg, ja vedin mäen kolmeen kertaan. En mitannut kellolla, mutta pidin sellaisen noin kahden minuutin palauttelun välillä. Kolmannella vedolla ylämäkeen putosin polvilleni valmiina oksentamaan. Silmissä pikkuisen sumeni, mutta olo helpotti sekunneissa.

Olisi mielenkiintoista ottaa sama kuvio sykemittarin kanssa. Mittasin noin 10 vuotta sitten sykemittarilla noin 215 sykkeen juurikin Suolijärvellä. Teoriassa iän myötä maksimisykkeen olisi pitänyt pudota, mutta koska erilaiset laskukaavat ovat vain suuntaa-antavia, mittaustulos olisi kiva nähdä. Täytyykin kaivaa sykemittari naftaliinista. Lopetin sen käytön sen jälkeen kun olin juossut puolimaratonin sykevyö rinnallani ja sen reuna söi juoksun aikana syvän verisen uurteen rintalastan alle ihoon. Siinä on vieläkin arpi.

Toinen mielenkiintoinen aspekti tässä olisi, jos mittaisi jollakin tapaa edistymistään tässäkin. Sykemittari on sikäli käytännöllinen, että voisi tehdä esimerkiksi seuraavalla tavalla: Ottaa kohteekseen kolme rajua nousua. Progression mittareita on itseasiassa neljä: Aika, joka nousuihin kuluu, syke mäen huipulla, ja aika joka kuluu siihen että syke putoaa johonkin sopivaan viitearvoon, sekä neljäntenä painoliivin paino. Suunnittelinkin seuraavaa treeniä.
  • Lämmittely rauhallisesti, jotta sykkeen saa jonnekin 140-150 paikkeille. Itselleni tämä on suunnilleen matalin syke mitä urheillessa edes esiintyy. Esimerkiksi puolimaratonilla keskisyke oli aikanaan noin 180. 
  • Kun on lämmennyt, niin lähtö mäen alta siten että syke on lähtiessä noin 100-120. Lähdöstä kello käyntiin.
  • Veto ylös asti täysillä.
  • Rauhallinen kävely alas ja odotetaan että syke on sen 100-120, toistetaan kolme kertaa. Kolmannen vedon jälkeen odotetaan ylhäällä että syke on pudonnut alle 120, kello pysäytetään.
  • Yksittäisestä treenistä saa kolmenlaista dataa: Sykkeet mäen päällä, kokonaisaika, ja vapaana muuttujana on painoliivien paino. 
  • Pääasiallinen tavoite on että kokonaisaika putoaa. Periaatteessa kun kunto kasvaa, niin sykkeen putoamiseen kuluva aika lyhenee. Kun treeniin kuluva aika alittaa jonkin tietyn arvon, lisätään liiviin painoa. 
Mitä suorituskyvyn ulottuvuutta tällä parannetaan? Kirjoitin joskus artikkelin, jossa eriteltiin voima, teho, kestävyys ja nopeus. Artikkeli on vähän sinne päin, maallikon tekstiä, mutta toimikoon nyt referenssinä. Siinä viitekehyksessä tällä parannetaan kestävyyttä lähellä maksimaalista tehon tuotantoa ja osin myös niitä metabolisia prosesseja jotka palauttavat tällaisesta.

Kolme vetoa on eilisen testini perusteella enemmän kuin tarpeeksi. Voi olla, että ajan oloon sen voisi kasvattaa neljään tai viiteen vetoon. Mäki ei ole mielettömän iso, ja myös mäen voisi vaihtaa suurempaan, kuten vaikkapa noin neljä kertaa pidempään Hervannan laskettelurinteeseen. Mutta tämän pitäisi nyt alkuun auttaa. Toivon että siitä saa myös nopeutta hieman. Hampaankoloon jäi vähän jotain kun katselin Tampereen Puolimaratonin osallistujien juoksua. Se näytti niin hauskalta.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

You're all worthless and weak

Kyykkyssä 122.5 meni viikko sitten perjantaina seitsemän toistoa. Tämä oli korkein määrä toistoja tähän mennessä näillä painoilla; olin toki tehnyt vitosen 132.5 kilolla.  Tänään olisi pitänyt tehdä kolmonen (tai enemmän) 130 kilolla, ja nosto jäi kahteen. En tiedä mistä johtuu, alkaako kehitys jumittaa, olenko nukkunut tai syönyt liian vähän, onko treenin määrässä tai jossain vikaa, mutta selvää on että jokin snagaa tuossa suhteessa.

531-ohjelmassa ykkösennätyksiä tehdään hyvin harvoin. Sen sijaan se kannustaa kokeilemaan hieman suurempaa määrää toistoja painolla joka on lähellä aiempaa esimerkiksi 5 toiston ennätystä. (Ja 3 ja 1 toiston).  Tässä on ihan järkeä, tietenkin. Erilaisia ohjelmia tutkaillessani olen huomannut että progressio on ei-triviaali asia. Yksinkertaisimmillaan tietenkin progressiossa on kaksi ulottuvuutta: enemmän toistoja tai enemmän painoa. Näiden suhde ei kuitenkaan ole aina mitenkään triviaali, tyyliin "lisää toistoja niin tulee lisää kestävyyttä, ja lisää painoja niin tulee lisää voimaa".

Tämä johtuu siitä, että kun toistomäärä kasvaa, niin useammat lihassyyt saavat harjoitusvastetta. Karkeasti ottaen (hyvin karkeasti, huom, tämä on fysiologiasta nyt niin karkea abstraktio että mutkia oikaistaan urakalla) kun painoa lisätään, suurempi osuus lihaksen lihassyistä osallistuu toiston suorittamiseen. Jos toistoja tehdään monta, jokaisella toistolla osa aiempaan osallistuneista "väsyy", joten toistojen lisääminen takaa että useammat lihassyyt saavat harjoitusvastetta. Tämä on ihan toimiva (ei oikea, mutta selitysvoimainen) teoria kun verrataan vaikka toistoaluetta 3-8, mutta hajoaa kyllä sitä isommilla toistomäärillä.

Maksimivoiman ja -tehon lisäämisessä on kyse paitsi lihassyiden vahvistumisesta, myös siitä että suurempi osuus lihaksen syistä osallistuu työhön, eli lihasaktivaation lisääntymisestä. Kun maksimivoima kasvaa lihassyitä vahvistamalla, periaatteessa myös esimerkiksi viiden toiston maksimipaino kasvaa samalla. Lihasaktivaation lisääntyminen taas ei kasvata kykyä tehdä useampia toistoja, tai kasvattaa sitä vain vähän, koska usemman toiston tapauksessa lihaksen kyky nostaa vähenee kun lihassyyt väsyvät eivätkä edes voi osallistua toiston suorittamiseen.

Esitän tässä nyt äärimmäisen karkean teorian tämän karkean yksinkertaisen fysiologisen mallin pohjalta. Tämän ei ole tarkoitus kuvata todellista tilannetta, vaan ainoastaan antaa vähän heuristiikkoja, joilla progressiota voi arvioida. 

Kun kykenen nostamaan 122.5 kiloa viiden toiston sijaan seitsemän, niin mitä tämä tarkoittaa maksimaalisen voimantuotannon kannalta? Jos lihasaktivaatio pysyy samana (oletetaan hetkeksi näin), niin ajatellaan asiaa näin: Jokin osuus lihassyistä väsyy joka toistolla. Lihassyy väsyy sitä todennäköisemmin, mitä lähempänä se on maksimaalista voimantuotantoonsa. Jos arvioimme että maksimaalisessa suorituksessa lihas väsyy ensimmäisessä toistossa, ja todennäköisyys pienenee tästä suorassa suhteessa siihen, miten kaukana ollaan maksimaalisesta voimantuotosta, niin saadaan hyvin karkea teoria sille, miten voimantuotto on lisääntynyt.

Empiirisesti onkin kehitetty erilaisia laskukaavoja joilla 1RM (eli maksiminosto) arvioidaan suurempien toistomäärien perusteella. Niiden luotettavuus on vähäinen, mutta ne antavat jotain suuntaa. Useimmissa kaavoissa on funktio joka jollakin välillä antaa arvion siitä, mikä on suhteellinen rasittavuus verrattuna yhden toiston maksimiin. Tällaisessa funktiossa on kuitenkin vain yksi vapausaste. Nimittäin, mitä enemmän lihasaktivaatiota, sitä suurempi ero on maksimaalisella painolla ja vaikkapa 10 toiston maksimilla.

Tarvitaan siis useampia mittauspisteitä. Kaksi mittauspistettä ei riitä, sillä niiden läpi voidaan sovittaa luotettavasti vain suora. 531-ohjelmassa tehdään kolme erilaista suoritetta painoilla jotka vastaavat noin 90% oletetusta 5RM, 3RM ja 1RM- painosta. Näissä paino on kiinteä ja toistomäärä mittaustulos, joten siinä on paljon kohinaa.

Itse ohjelma ei tätä sinänsä ota (valitettavasti) huomioon. Se perustuu yksinkertaisesti siihen, että 5RM, 3RM ja 1RM ovat fiksatussa  riippuvuussuhteessa toisiinsa nähden. Itse lähtisin siitä, että jos esimerkiksi 5RM-viikolla saa 7 toistoa mutta 3RM-viikolla vain 3, niin lihasaktivaatio on vähäisempää. Jos taas 5RM viikolla saa 5 ja 3RM viikolla 4, niin se on suurempaa.  Jos ja kun suhteellisia muutoksia tulee, progressiota tapahtuu joko lihassyiden kasvamisen ansiosta (kokonaistoistomäärä suuri) tai lihasaktivaation ansiosta (1RM nousee mutta 5RM ei). Jos tulosten nousu pysyy tasaisella trajektorialla, niin kehitys on ohjelman mukaista.

Ohjelmassa kuitenkin käytetään fiksattuja prosentteja. Voisi olla mielekkäämpää että prosentit myös muuttuisivat, eli jos profiili on sellainen että 5RM viikolla saa suhteessa enemmän toistoja, niin 5RM viikon painon pitäisi olla suhteessa suurempi kuin 3RM viikon painon. Huomatkaa, puhun vain näistä kahdesta, sillä oletan että 1RM-viikon paino on referenssipiste. Jos sekä 3RM että 5RM nousevat, niin 1RM painoa nostetaan myös.

Tätä taustaa vasten näyttäisi siltä, että minun 3RM (ja siten todennäköisesti 1RM) painoni ovat lähellä maksimeita -- tämän päivän kakkonen saattoi olla mittausvirhe -- mutta 5RM kehittyy korkeammalle suhteessa. Tämä tarkoittaisi, että ensi syklissä periaatteessa minun pitäisi lisätä painoja vitosviikolla, mutta ei kolmosviikolla.

Ajatus  on mielenkiintoinen, mutta tässä on yksi mutta. Aloitan noin kahden viikon kuluttua -- eli heti tämän 531-syklin päätyttyä -- painonnostokurssin. Minun on mietittävä treenini volyymit ja intensiteetit niin, että olen freesinä tekniikkaharjoittelua varten kurssilla. En voi mennä sinne uupuneena.



lauantai 24. syyskuuta 2016

Mies ja Diskursiivinen epäsymmetria

Jos internettiä on uskominen, miehisyys ja mieheys ovat jatkuvan hyökkäyksen kohteena. Milloin murentajina ovat feministit, milloin sosialistit, milloin joku muu taho. Olen itsekin kirjoittanut asiasta jonkin verran kun olen kritisoinut miesten representoimista, mutta en kuitenkaan allekirjoita sen paremmin minkään MGTOW kuin "meninismin" tai vastaavien liikkeiden agendaa.

Se, mihin omassa kritiikissäni olen kiinnittänyt eniten huomiota, on epäsymmetria. Jotta tämä voidaan ymmärtää, täytyy palata hieman ajassa taaksepäin.
Pintapuolinenkin historiallinen silmäys puhetapoihin menneisyydessä paljastaa aika tavalla epäsymmerioita. En lähde nyt asiaa mitenkään erityisemmin erittelemään, mutta ns perinteiset sukupuoliroolit ovat näkyneet ja usein näkyvät edelleen ihmisten puheenparsissa ja käyttäytymisessä. Niillä on ollut paitsi käytännön rooleihin liittyvä ulottuvuus jota voi sinänsä pitää neutraalina deskriptiivisyytenä, myös normatiivinen ulottuvuus. Esimerkkeinä nyt voidaan pitää vaikkapa naisten asiantuntemukseen kohdistuvaa vähättelyä tai suhtautumista mieheen "perheen päänä". Itse en usko että varsinaisia rooleja ja jakoja on syytä erikseen lähteä karsimaan ihmisistä pois, mutta näiden normatiivisten käytäntöjen kohdalla olen kyllä "progressivisten" kanssa samalla linjalla. En näe mitään erityisempää syytä jotenkin lähteä suojelemaan tai ihmisiltä edellyttämään rooleja.

Puhetapaa vahtiva edistyksellinen kansanosa on joko tarkoituksella tai jonkin ihmeellisen teorian (kuten naistutkimuksen melko luovan epistemologian) hiukan höpsäyttämänä päätynyt kuitenkin pitämään kaikkea puhetta normatiivisena. Esimerkiksi ihan jos ajatellaan tiedonsosiologista näkökulmaa, niin jostain tulee "totta" kun se on riittävän tiukasti leivottu siihen miten maailman "saa" nähdä. Analyysityökaluna tämä tietenkin on ihan hyvä, mutta ongelmaksi se muodostuu silloin kun etäännyttämisen sijaan mörköjä aletaan nähdä joka puolella.

Esimerkkinä tapaus jossa tuolloin 17-vuotias Alisa Vainio juoksi olympialaisten karsintarajan alittavan tuloksen, ja joku toimittaja erehtyi karakterisoimaan Vainiota "tytöksi". Useampikin päivystävä progressiivi alkoi välittömästi puhua siitä miten naisia näin sorretaan.

Mutta kelataampa hetki taaksepäin: Alaikäistä naispuolista ihmistä kuvailtiin sanalla joka tarkoittaa alaikäistä naispuolista ihmistä. Keski-ikäiset naiset ja miehet loukkaantuivat. Vastaavaa kohua ei kuitenkaan näkynyt, kun alle 20-vuotiaiden jääkiekkomaajoukkue sai kultaa ja pelaajia nimitettiin "pojiksi".

Henkilökohtaisesti jouduin kummalliseen tilanteeseen jossa karakterisoin jotain omaa virhettäni jossain tilanteessa sanalla "epämiehekäs". Sain tästä nuhteita, sillä lukija koki tämän misogyynisenä ja transfobisena kommenttina. En muista enää mistä nimenomaisesta asiasta oli kyse, mutta muistaakseni jostain sellaisesta, että olin tehnyt virheen enkä heti myöntänyt sitä, liekö ollut ylpeyttä tai muuta.

Tämän nuhtelun perusteluna oli, että "epämiehekäs" viittaisi naiseen tai sukupuoleltaan tarkemmin määriteltyyn henkilöön, ja jos käytän tätä negatiivisena määreenä, niin syyllistyn näiden ihmisten marginalisointiin ja esittämiseen negatiivisessa valossa.

Uskomuksessa että kielenkäyttöä vahtimalla voidaan muuttaa maailmaa, on jotain kummallista, jopa maagista. En toki kiistä sitä, etteikö puhetapoja muuttamalla voisi korjata asioita ja asenteita, mutta valitettavasti se ei onnistu tahallisten väärinymmärrysten ja yksittäisistä termeistä eufemismi-juoksumattoja muodostamalla. 

Jos jokin ilmiö ei riipu, eikä "uusinnu", kuten sanotaan, annetun toimijan käyttämästä sanasta, siihen takertuminen on turhaa. Syytöksen kohteeksi joutuminen ärsyttää ketä tahansa, ja erityisen hölmöä on tulkinta että ärtymys johtuu "etuoikeuksien" kyseenalaistamisesta.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Suhtaudun erittäin myötämielisesti ja positiivisesti siihen, että ihmisiä kohdellaan tasapuolisesti ja tasa-arvoisesti. Suhtaudun jokseenkin halveksuvasti erilaisiin normatiivisiin suhtautumistapoihin. En voi sietää homofobiaa, monet läheisimmistä ja parhaimmista ystävistäni ovat homoseksuaaleja. En koe mitään ongelmaa transsukupuolisten oikeuksien tuomisessa esille, en koe että on menossa mitään "homosaatiota" tai että mikään tällainen kehitys on jotenkin haitallista.

Se, mitä pidän haitallisena, on kielenkäytön ylenmääräinen vahtiminen. Erityisen typerää se on, että "etuoikeutettuun" ihmisryhmään -- esimerkiksi mieheen ja erityisesti valkoiseen mieheen -- kuuluvalle esitetään normatiivisia odotuksia joiden täyttämättä jättäminen on vakava rikkomus. Tämä siksi, että tällainen syyllistys ensinnäkään ei muuta syytöksen kohteena olevan henkilön asenteita jos tämän "rikkomus" johtuu siitä että asenteet ovat negatiiviset. Toisekseen, syytös herättää ärtymystä henkilössä jolla ei ole negatiivista asennetta jonka olemassaolo oletetaan.  Miehen oletetaan jatkuvasti olevan tietoinen, ja ikään kuin toiminnallaan jatkuvasti pyytävän anteeksi "etuoikeuttaan".

Etuoikeus joka mieheyteen liittyy, on todellinen ilmiö; tämä on syytä sanoa nyt heti. En kiistä etuoikeuttani lainkaan. Etenkin sen jälkeen kun hankin liki 20 kiloa lihasmassaa, voin nähdä sen ympärilläni. Eräänä iltana esimerkiksi huomasin selvästi kehonkielestä, miten Hervannan keskustasta kotiin kävellessäni vähän matkan päässä kävellyt arviolta 25-30-vuotias nainen pelkäsi minua. Ihan vain siksi että olen mies. Lisäksi huomaan kyllä, että mielipiteeni otetaan vakavammin, koska olen ns setä. Opiskelijat todennäköisemmin pitävät minua asiantuntijana opettamallani opintojaksolla ja niin edelleen.

Mieheyteen kuitenkin liittyy se toinen puoli. Ensiksikin, se, että mieheltä edellytetään enemmän tarkkuutta kielenkäytöstä kuin muilta, on todellinen ilmiö -- otsikon ns diskursiivinen epäsymmetria -- josta seuraa ongelmia miehelle. Useimmiten nämä ongelmat ovat vain jossain määrin kiusallisia tilanteita arjessa. Toisaalta, kiusaantuneisuus, vaikka yksittäisessä tapauksessa onkin harmillista, on pohjimmiltaan näissä tilanteissa häpeää. Herkempi yksilö joka altistuu jatkuvalle häpeälle ja häpäisylle, muodostaa lopulta hyvin negatiivisen minäkuvan, ja lisäksi patoutunut häpeä tai häpeän pelko voi joissain tilanteissa purkautua väkivaltana.

Toiseksi, tästä ilmiöstä huomauttaminen johtaa paradoksaalisesti melko yleisesti erilaisiin muihin häpäisemisen muotoihin. Esimerkkejä näistä ilmiöistä huomattavista miehistä käytetyistä termeistä löytyy paljon. Useimmat termit voidaan typistää siihen että valittaja on epämiehekäs. Onkin niin, että miehen etuoikeutettu asema estää miestä käyttämästä termiä "epämiehekäs", mutta ihminen jolla tätä asemaa ei ole, voi kyseenalaistaa miehen mieheyden. Tavallaan tämä olisi monella tapaa aivan paikallaan, mutta sen ongelmana on, että vaikka kritiikin kohteena oleva mies argumentin tasolla riisutaan mieheydestään, tämän täytyy silti vastata syytökseen etuoikeudesta.

Tämä jälkimmäinen on mielestäni se kaikkein suurin ongelma joka liittyy diskursiiviseen epäsymmetriaan. Huomataan, että siinä määrin kuin miehen etuoikeus tuotetaan diskursiivisesti, sitä ei tuota mies itse, vaan ne jotka miestä siitä tilille vaativat.

Sananen muista kategorioista lienee paikallaan. Esimerkiksi angloamerikkalaisessa kulttuurissa ns rotu on etuoikeutena aivan toisenlainen kuin pohjoismaisessa feminismin läpitunkemassa kulttuurissa sukupuoli. Musta mies voi joutua ammutuksi ilman omaa syytään. Toki, mies voi joutua esimerkiksi pahoinpidellyksi ilman omaa syytään myös, mutta rajat eivät ole yhtä hätkähdyttäviä.

Olen huolissani angloamerikkalaisen puhetavan rantautumisesta Suomeen.

Faasimuutos

Ensimmäistä kertaa opettajan urani aikana koen että opetustyötä on hieman liikaa. Peruskoulun tai lukion opettaja voi hieman naurahtaa jos sanon että minulla on 12 tuntia viikossa opetusta. Valitettavasti työtehtäviini kuuluu paljon muutakin. Esimerkiksi viikon kuluttua pitäisi jättää yksi paperi ja siitä viikon kuluttua toinen. Myös referee-tehtäviä on säännöllisesti. Tämän lisäksi ohjaan kandin- ja diplomitöitä toisinaan, ja marraskuussa ohjaamani jatko-opiskelija väittelee.

Faasimuutos tarkoittaa muutosta, joka on luonteeltaan epäjatkuva ja muuttaa järjestelmän tilaa tai toimintaa laadullisesti. Pääosin termiä käytetään ns. olomuodon muutoksissa kun puhutaan termondynamiikasta. Aine muuttaa lämmitettäessä olomuotoaan, esimerkiksi vesi muuttuu jäästä nestemäiseksi vedeksi noin 273K paikkeilla. Faasimuutoksella voidaan toki viitata muunkinlaisten järjestelmien epäjatkuviin muutoksiin.

Työssäni tapahtuu näemmä faasimuutos jossain suunnilleen 10-12 opetustunnin kohdalla. Opetuksen hallinnollinen kuorma ja aikataulutus johtavat siihen että muu jäljellä oleva aika jakautuu pieniin palasiin, jotka eivät enää riitä tutkimuksen edistämiseen. Ongelma ei ole pelkästään opetuksen työmäärä, vaan myös se, miten opetus jakautuu. Jos opetus olisi puristettu esimerkiksi maanantaihin ja tiistaihin, ongelmaa ei vielä olisi.  Tätä voi verrata siihen, että esimerkiksi nesteen höyrystymislämpötila riippuu paineesta; riittävän suuressa paineessa aine pysyy nesteenä lämpötiloissa joissa se muutoin olisi höyryä. Esimerkkinä vaikkapa propaani on normaalilämpötilassa ja -paineessa kaasumainen, mutta nestekaasupullon sisällä se on nestemäistä suuren paineen vuoksi.

Tämä faasimuutos tekee työstä melko jatkuvaa kaaoksen hallintaa. Erilaisiin tehtävänantoihin on reagoitava sen mukaan kuinka kiireisiä ne ovat, asioiden hoito siirtyy jatkuvasti lähemmäs määräaikoja jne. Ihmisillä toki on yleisemminkin taipumus toimia näin, ja osin se on rationaalistakin. Mutta tutkimuksen kanssa tässä on se ongelma, että pelkkä deadlinen lähestyminen ei valitettavasti synnytä ideoita. Lisäksi opiskelijoiden erilaisille pyynnöille jotka eivät ole tarkalleen ottaen välttämättömiä reagoitaviksi, tulee viitattua kintaalla. Opiskelija kokee tämän helposti ylimieliseksi ja nöyryyttäväksi, esimerkiksi se etten enää lisää ilmoittautuneita kurssille kaksi viikkoa kurssin alkamisen jälkeen, saatetaan kokea epäystävällisenä tai jopa kiusantekona, mutta yksinkertaisesti kyse on siitä, että vaikka se viekin vain muutaman minuutin per opiskelija -- ja vähemmän jos ne tekee isommissa erissä -- niin kun pyyntöjä tulee yksi päivässä viikon aikana,  en vain enää jaksa arkistoida pyyntöjä ja käsitellä niitä.

Hallinnollinen toiminta on myös mennyt paikoitellen aivan sekaisin. Esimerkiksi tietojärjestelmiin on tehty erinäisiä muutoksia, joiden vuoksi vaikkapa tenttien ilmoittautumislistat tulostuvat satunnaisessa järjestyksessä. Sinänsä harmittoman kuuloinen juttu, mutta aiheuttaa merkittäviä hankaluuksia tietyissä tilanteissa.

Varmasti asiat palaavat jossain kohtaa, jos nyt eivät entiselleen, niin ainakin sellaiseen toimintamoodiin jossa kaaos hellittää. On kuitenkin melko lailla selvää, että näistä ongelmista vastuulliset tahot eivät joudu millään lailla vastuuseen aiheuttamistaan ongelmista. "Muutosjohtajat" ansaitsevat sulkia hattuunsa kun ovat pistäneet kaiken ns. paskaksi ja palamaan. Sinänsä en nyt puhu esimerkiksi siitä että väkeä on irtisanottu -- vaikkei se nyt ainakaan auta -- vaan oikeastaan siitä että systeemiä ravistelevat tahot eivät edes ymmärrä perseilleensä useammallakin tavalla. Opettajia tullaan jatkossa syyttämään entistä enemmän laiskottelusta ja yliopistoa tehottomuudesta. Varmaan ministeritasolla saakka.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Aalborg

Tulin konferenssiin Aalborgiin. Tai oikeastaan workshoppiin. Julkaisimme paperin täällä. Paikkana on nordkraft, joka on entiseen hiilivoimalaitokseen rakennettu kulttuurikeskus.

Ennen saapumistani analysoin että Aalborg olisi ikään kuin Tanskan vastine Tampereelle, mutta Jyväskyläkin on oikeastaan ihan hyvä vertailukohta. Väkiluvultaan hieman yli 100 000, Aalborg on Tanskan neljänneksi suurin kaupunki ja se on yliopistokaupunki.

Kaupunki vaikuttaa erittäin viihtyisältä, joskin melko hiljaiselta. Alueelle on paljon uutta rakennuskantaa ja kaupungissa on hyvin kattava pyörätieverkosto. Aalborgissa on myös NATO-tukikohta. Tapasinkin lennolla tänne nuoren miehen joka toimi lääkintämiehenä ja autonkuljettajana paikallisessa varuskunnassa. Hän tarjosi minulle ja parille kolleegalleni kyydin hotellille, kun saavuimme yömyöhällä. Tanskassa on jonkinlainen kevennetty asevelvollisuus, jonka yksityiskohtia en tunne, tämä nuori mies oli ihan palkkasotilaana.

Hintataso täällä on suunnilleen suomalaista vastaava. Ruokakulttuuri on omaleimainen ja yhdistelee keskieurooppalaista ja pohjoismaista. Paikallisia oluita on tarjolla lukuisia, mutta en ole maistanut vielä kuin yhtä eilen. Tänään konferenssi-illallisella voi joutua jotain toistakin maistamaan. 

Ulkonäöltään Tanskalaiset muistuttavat ehkä enemmän hollantilaisia ja pohjoissaksalaisia kuin ruotsalaiset, mikä ei ole yllättävää. Pikaisen näppituntumani perusteella tanskalaiset miehet ovat keskimäärin hieman vaaleampihiuksisia kuin saksalaiset tai hollantilaiset. Naisten hiustenväriä ei ole helppoa arvioida koska nämä näyttävät värjäävän hiuksiaan enemmän. Naisten ulkonäkö on keskimäärin melko miellyttävä kuten on asianlaita melkein kaikkialla maailmassa, eroa Ruotsiin ei paljon ole. Tanskalaiset vaikuttavat hieman hoikkarakenteisemmilta kuin suomalaiset, sukupuolesta riippumatta.  Tanskalaisten englanninkielen taito on otantani perusteella erinomainen.
 
Aalborgissa en ole pahemmin nähnyt ns varsinaisia maahanmuuttajia; olen kyllä törmännyt ulkomaalaisjoukkioihin jotka mitä ilmeisimmin ovat turisteja tms, koska asuvat hotellissa. Esimerkiksi hotellissa jossa asun, on melko suuri joukkio amerikkalaisia nuoria aikuisia.

Voisin kuvitella asuvani Aalborgissa ja viihtyväni täällä. Ilmasto on keskimäärin lämpimämpi keskimäärin kuin Tampereella, talvella ero on suurempi kuin kesällä. Sadepäivien määrä on samaa luokkaa, mutta sademäärät hieman suurempia, kuten odottaa sopii eteäläisemmän ja merellisemmän sijainnin vuoksi. Täällä myös tuulee aika paljon, ja tuulivoimaa on paljon rannikon varrella.

Tanskan kokonaisveroaste on samaa luokkaa kuin Suomessa. Työttömyysprosentti on 3.9, mikä on alle puolet suomalaisesta vastaavasta.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Roolipelit.

Saimme pitkästä aikaa kasattua porukan pelaamaan roolipeliä. En ole reilu kymmeneen vuoteen pelannut, mutta nyt saimme mukavan ja asiaan reippaasti suhtautuvan porukan kasaan.

Olen ollut viehättynyt roolipelien kohdalla aina enemmän ns. wordlbuildingistä kuin pelihahmojen kehittelystä. Hahmoni pelaajana tuppasivat olemaan yksiulotteisia, jonkin tietyn agendan tai neuroosin ympärille rakennettuja trooppeja. Pelinjohtajana heikkouteni taas oli narratiivi, josta tuli liian vahva ja koukeroinen, eikä se jättänyt pelaajille riittävästi tilaa.

Uskoisin vanhemmiten ylittäneeni osittain tämän liian sitovan narratiivin. Yksiulotteisten hahmojen luominen taas ei haittaa, ns NPC-hahmot voivat ollakin yksiulotteisia; pelaajien ns immersion kannalta se on jopa toisinaan aivan hyvä asia.

Vaikken nyt mitenkään paheksu ns. larppaajia, niin en ole koskaan ollut kiinnostunut esimerkiksi siitä, että pukeudutaan joksikin hahmoksi "eläytymistä" vauhdittaakseen tai että esitetään teatraalisesti jotain tiettyä roolihahmoa. Immersio edustaa eri ihmisille eri asioita, itselleni se on tarinan mukaansatempaavuus hieman samaan tapaan kuin vaikkapa hyvässä kirjassa tai tarinaa kunnellessa. Roolipeli onkin minulle jotain tarinaniskennän ja pelaamisen välimaastoon kuuluvaa sosiaalista toimintaa. Tarina ikäänkuin avautuu pelin myötä, se saa käänteitä paitsi pelaajien omien suunnitelmien ja pelinjohtajan toiminnan, myös nopanheittojen kautta. Sääntöjen tehtävänä on laatia narratiiville jonkinlainen kehys joka pitää tarinan "uskottavana". Uskottava tässä siis suhteessa jollakin tapaa siihen metafysiikkaan ja perusoletuksiin jotka pelissä on.

Vanhemmiten peleihin hyväksyy ja kaipaakin absurdia huumoria. Cyberpunk on pelinä jo lähtökohtaisesti tukevasti kieli poskessa överiksi vedetty kaikkine mekaanisine käsineen, peililaseineen ja mustine nahkapoplareineen. No, mekaaniset kädet itseasiassa alkavat jo pikku hiljaa olla todellisuutta, alkuperäinen 90-luvun alussa laadittu peli sijoittui vuoteen 2020.

Kampanjamme sijoittuu tulevaisuuden Tampereelle, vuoteen 2035. Järjestäytynyt yhteiskunta on niukin naukin toipunut pari vuosikymmentä aiemmin sattuneesta taloudellisesta romahduksesta, kun pankki- ja rahajärjestelmät kaikkialla maailmassa kaatuivat kuin dominot. Valtiot joutuivat konkurssiin ja niiden omaisuudet pääsääntöisesti myytiin, isoimmat valtiot pilkottiin pienempiin paikallisiin osiin. Paikallisesti järjestystä pitämään nousi joko tavallisten kansalaisten muodostamia turvajoukkoja, suuryritysten turvallisuussiipiä, paikallisten poliisilaitosten rippeitä, tai erilaisia moottoripyöräjengejä.

Vuoteen 2035 mennessä maailmantalous on toipumassa. Suomi koostuu enemmän tai vähemmän itsenäisistä, keskenään löyhän liittovaltion muodostavista kaupunkivaltioista. Siinä missä Helsinki on täysin erilaisten etnisten jengien hallitsema kaatopaikka, Tampereen nykyinen kantakaupunki Hervanta on Suuryritysten siistinä pitämä, kromin ja lasin kiiltoisten pilvenpiirtäjien koristama vauras bisnesalue. Niin kutsuttu Vanhakaupunki puolestaan on ränsistynyt, synkkä synnin pesä, jonne paikallinen poliisi uskaltautuu vain mellakkavarusteissa ja panssariautojen tukemana. Valtaa ja järjestystä Hervannan ulkopuolella pitääkin käytännössä moottoripyöräjengi, joka on häikäilemättömästi eliminoinut kilpailun. Viranomaisten ja jengin välillä on hutera tulitauko. Tilanne on kireä, mutta toistaiseksi rikollisuus on laskussa ja talous näyttää piristyneen. Salaperäinen, nopeasti kasvava kansainvälinen yritys laajentaa toimintaansa Tampereelle ja tarvitsee paikallistuntemusta omaavia työntekijöitä monipuolisiin tehtäviin. Edellytyksenä on vain että turhia kysymyksiä ei kysellä...

tiistai 13. syyskuuta 2016

Väitän, että...

Väittelin itse melko tasan 9 vuotta sitten. Muistelin tässä omaa prosessiani. Valmistuttuani aikanaan DI:ksi, oli pääaineenani matematiikka, minkä lisäksi olin opiskellut laajalti "vähän kaikkea". Päädyin jatko-opiskelijaksi tutkimaan käytännössä automaattiteorian sovelluksia, mutta pääosin opetin algoritmiikkaa sen viisi vuotta, jonka aikana väitöskirjani tein. Väitöskirjani ei ollut mitenkään laadukas, en edes oikeastaan tavoitellut silloin mitään; en ollut ollenkaan varma (enkä vieläkään) haluanko edes akateemiselle uralle. Se nyt vain sattui olemaan asia jota päädyin tekemään.

Tällä viikolla saimme esitarkastuslausunnon ensimmäisen ohjaamani jatko-opiskelijan väitöskirjasta. Tämä kaveri onkin sitten toista maata. Ohjasin hänen DI-työnsä pari vuotta sitten, ja se sai valmistumisvuonnaan Tietojenkäsittelytieteen seuran vuoden parhaan gradun palkinnon. Nuori mies oli tullut luokseni tutkimusaiheensa kanssa, saatuaan mielestään epäasiallista kohtelua parilta professorilta. Nyt, on muistettava että jokaista väärinymmärrettyä neroa kohden on olemassa ainakin kymmenen aivan oikein ymmärrettyä ääliötä. Suhtauduin miekkoseen kuitenkin ennakkoluulottomasti ja pian minulle valkeni että hän oli, jos nyt ei nero, niin määrätietoinen ja erittäin terävä. Ennen kaikkea, hän ymmärsi ottaa vastaan neuvoja ja minä toisaalta kykenin antamaan ne tavalla jotka hän tuntui olevan valmis ottamaan vastaan.

En voi ottaa nuoren miehen työstä mitään kunniaa. Yleisestiottaen, ohjaaja ei voi tehdä huonosta tutkijasta hyvää tutkijaa, mutta voi pilata lupaavan tutkijan alun. Heti alusta alkaen tajusin että tähän pätee "Let him go. He knows what he's doing."

Väitös on marraskuussa.