maanantai 9. helmikuuta 2009

Keski-ikä.

Aamulehden viikonloppuosiossa oli juttu vuoden 2000 penkkariajeluista. Vuodesta 2000 puhuttiin ikäänkuin se olisi kaukaistakin menneisyyttä. Ja niinhän se onkin. Yhdeksän vuotta. Nykyään pesukoneetkaan eivät kestä niin kauan.

Vuosi 2000 on itselleni siinä mielessä merkityksellinen, jonkinlainen vedenjakaja, että siihen päättyi 90-luku.

Nykypäivänä "nuoruuden" käsite (erotuksena siis mamukriitikoiden lanseeraamasta "nuorison" käsitteestä) on venynyt ja paukkunut niin, että "nuori" viitannee jotakuinkin kaikkiin vuoden 1970 jälkeen syntyneisiin, eikä tämä rajapylväs juurikaan enää liiku. Parinkymmenen vuoden päästä puhumme 60-vuotiaista "nuorina". 40-vuotiaat ministerit ovat "tyttöjä" ja liki menopaussi-ikäiset alusvaatemallit "pedofiliaa".

Syynä on varmaan samantapainen poliittinen korrektius, joka estää sanomasta mitään negatiivista ylipäätään mistään muusta ihmisryhmästä kuin valkoihoisista keski-ikäisistä heteromiehistä. Tai siis, "nuorista" heteromiehistä, nykykielessä. Koska vanhuus tai jopa aikuisuus on jotain kauhean ikävää ja leimaavaa, kaikkien pitää saada olla "nuoria". Vanhuksetkaan eivät tietenkään ole vanhuksia, vaan ikääntyviä. Hekin ikäänkuin ovat nuoria, mutta heidän kohdallaan on lupa tunnustaa, että nuoruus ei mahdollisesti olekaan pysyvä olotila.

Olen jo yli 30-vuotias ja kerron teille salaisuuden. En ole pitänyt itseäni "nuorena" enää kohta kymmeneen vuoteen. Katsokaas, vuonna 2000 minä menin töihin (okei, en oikeisiin töihin, vaan akateemiselle uralle, mutta siis paikkaan, josta saan palkkaa vastineeksi siitä, että istun siellä blogaamassa) ja aloin maksaa veroja (LOL!) ja pian myös asuntolainaa. Viimeistään perustutkinnon suoritettuani koin, etten ole enää "nuori" vaan ainakin jonkinlainen "aikuinen".

Viikonlopun aamulehdessä oli juttu myös siitä, kuinka TTY:llä oli Tracon-tapahtuma. Olimme lasten kanssa lauantaina Poliisimuseossa ja poikkesimme matkalla Hervannan Duossa. Paikka oli täynnä nuoria ihmisiä kummallisissa vaatteissa. Vaaleanpunaisia ja vihreitä peruukeja, ketunkorvia jne, tiedätte kyllä.



Silloin ymmärsin olevani peruuttamattomasti keski-ikäinen. Jokaiselle käy joskus niin, että nuorempien ihmisten toiminta näyttää vain yksinkertaisesti käsittämättömältä. Suhde on liki symmetrinen. Nuoret eivät voi ymmärtää, miksi kalkkikset diggaavat vanhoja, ankeita juttuja. Koska ihmiset usein reagoivat vihamielisesti siihen, mitä he eivät ymmärrä, syntyy usein aika paljon kitkaa sukupolvien välille. Tämä mekanismi ei katoa mihinkään sillä, että kaikkia nimitetään nuoriksi.

Ja kyllä, kävin katsomassa Millsiä aikanaan livenä Jyväskylässä, enkä kadu lainkaan. Tosin se oli jo 2000-lukua. Sillä keikalla tajusin, etten voi enää jatkaa viikonloppujen valvomista kofeiinin voimalla.

Ei kommentteja: