keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Tajunta.

Eräs erikoisimpia tajuntaan liittyviä ilmiöitä arkipäiväisessä elämässä on transsi. En viittaa tällä nyt mihinkään yliluonnolliseen tai edes kovin ihmeellisellä tavalla meditatiiviseen tai syvällisesti muuntuneeseen tajunnantilaan, vaan tietynlaiseen melko spesifiseen olotilaan. Itselläni tilan synnyttää usein jonkun ihmisen puheääni, jossa on tietynlainen hypnoottinen väri. Tätä kirjoittaessani olen edelleen jonkinasteisessa transsissa, jonka indusoi työmatkalla kuuntelemani YLE Puheen haastattelu. Haastateltava oli joku Helsingin kaupungin kotimaanmatkailun vastuuhenkilö, jonka ääni oli verraten monotoninen ja matala naisen ääneksi. Tämä käy minulle usein, kun kuuntelen puhetta. En osaa etukäteen ennakoida tarkalleen, minkälainen ihmisääni sen saa aikaan, mutta yhteisinä piirteinä ovat melko matala - ei kuitenkaan bassovoittoinen vaan pikemminkin alavireinen - ja melko monotoninen, ei kuitenkaan konemainen, puheääni. Pekka Saurin ääni saa tämän ilmiön melko usein aikaan. Ilmiötä usein vahvistaa se, jos ääni kuuluu radiosta tai televisiosta, mutta se tulee kyllä joskus myös ns. tosielämässä. Tähän liittyy usein eräänlainen kihelmöidä tunne iholla keskivartalossa ja kummallinen keveyden tunne koko kehossa. Kokemus on lähes poikkeuksetta kaikenkaikkiaan hyvin miellyttävä.

Eräässä toisessa yhteydessä on tullut esiin toinen erikoinen ilmiö, nimittäin voimakkaaseen häpeään liittyvän muiston synnyttämä pakonomainen puhe. Olen kuvitellut olleeni ainoa tällaisesta ilmeisen neurologista perää olevasta "vaivasta" kärsivä, mutta ilmeisesti ilmiö on yleisempi. Ilmiön kuvaus on jotakuinkin sellainen, että mieleen tulee muisto jostakin mahdollisesti jo hyvin kaukaisesta menneisyydestä, ja muistoon liittyy jollakin tapaa intensiivinen häpeän kokemus. Joko muistettuun tilanteeseen itseensä tai - ja mikä on itselläni melko tavallista - jälkikäteen muistoon liittynyt käsitys tilanteen häpeällisyydestä. Muisto on hyvin vahva, ja se laukaisee pakonomaisen tarpeen lausahtaa ääneen jotain, yleensä asiaan täysin liittymätöntä. Tämän reaktion hillitseminen onnistuu ainakin itseltäni, mutta kurkku ja huulet tekevät yleensä silti liikkeitä, ikäänkuin sanoisin jotain ääneen. Yksin ollessa tämä ilmenee usein jonkinlaisena mutinana tai mahdollisesti kuiskailuna. Sanat eivät välttämättä edes merkitse mitään.



Kolmas tajuntaan liittyvä ilmiö, jonka olen havainnut, on kirkkaan tähtitaivaan alla kokemani huimaus, johon usein liittyy valtaisa vauhdin ja jonkinlaisen ajattomuuden tunne. Tunne on heikko, jos seison tai kävelen, mutta makuulla se on erityisen voimakas. Tällä ilmiöllä saattaa olla täysin fysikaalinen syy. Olen kokenut tämän usein ja ajoittain koko ikäni, mutta hiljattain aloin kärsiä melko voimakkaasta asentohuimauksesta (BPPV), joka "kippaustestissä" (Dix-Hallpike) osoittautui olevan lähtöisin todennäköisesti oikean tasapainoelimen posteriorisesta kanavasta. Tämän huimauksen alkamisen jälkeen tunteen voimakkuus on ollut aivan eri luokkaa.

Ihmisen aivo on jännä vekotin, kaikkine fysiologis-neurologisine ilmiöineen, ja miten nämä vaikuttavat subjektiivisiin kokemuksiin ajasta, avaruudesta, itsestä tms koetun "todellisuuden" perusrakennusosasista. Kaikenlaiset maagiset ja "yliluonnolliset" selitykset latistavat tämän ihmeellisen kokonaisuuden ymmärtämistä. Huomaan itseasiassa pitäväni käsityksiä aineettomasta "sielusta", jostain postuloiduista "energiakentistä", reikihoidoista jne. lähinnä loukkaavina. Niissä on jotain samanlaista kuin sellaisissa käsityksissä taloudesta, joiden mukaan ikkunoiden rikkominen tuottaa talouskasvua.

6 kommenttia:

Juha kirjoitti...

Kaksi ensimmäistä ilmiötä tunnistin saman tien itsestänikin. Hieman eri vivahteita ja silleen mutta kuitenkin.

Tiedemies kirjoitti...

Olen viimeaikoina tullut melko vakuuttuneeksi, että kolmas ilmiö liittyy sisäkorvaani jotenkin. Avara taivas ja pieni häiriö pystysuuntaisen kiihtyvyyden havainnoinnissa synnyttävät kokemuksen vauhdista.

Mikko kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Mikko kirjoitti...

Täytynee vastata, koska tämä kirjoitus kai kimpoaa aiemmin toisaalle kirjoittamistani kommenteista.

Kuten aiemmin totesin, vaikka hörhö puhuisi energiakentistä, eli vaikka hän postuloisikin jotain sellaista, jota ei voi nykyfysiikan "objektiivisin" instrumentein mitata, hän ei silti välttämättä postuloi mitään "yliluonnollista" so. sellaista joka ei olisi materiaalista. Lähinnä päinvastoin, jos ajattelee, että materiaa ja energiaa voi vaihtaa keskenään.

Oikeastaan tällainen hörhö ajattelee melko samalla tavalla kuin fyysikot. Tiedemiehet eivät usko, että fysiikka olisi "valmista", että uusia asioita ei voitaisi enää löytää. Itse asiassa he lyövät koko elämänsä sen puolesta vetoa, että fysiikassa löytyy uusia asioita.

On olemassa sellaisia, sanoisinko henkisyyden, haaroja, joissa transseja tms. kokemuksia ei oteta sinänsä itsessään todisteena mistään, mutta joissa jokainen tekee henkilökohtaisesti ja systemaattisesti näihin ilmiöihin liittyviä kokeita, ja kun saa tiettyjä toistettavia tuloksia, voi itse muodostaa niistä itse omat johtopäätöksensä.

Tuollainen lähestymistapa on tieteen kanssa analogista, vaikkei tietystikään ole tiedettä. En tietenkään sano, että tavalliset perushörhöt toimisivat tuolla tavalla.

Ari kirjoitti...

Minulla on juurikin sama (2.) omituinen oire. Jos muistan jotain tapahtumia, johon liittyy häpeää saatan sanoa jotain satunnaista. En ole aina omistanut kyseistä oiretta, ja se alkoi melkoi lievänä mutta lisääntyi myöhemmin. Ehkäpä kysesssä on jokin neurologinen takaisinkytkentä. Käytännön elämässä tästä nyt ei ole haittaa. Tälle taisi olla joku oireyhtymän nimikin, mutta en muista tähän hätään.

Avaaruus on omalla tavallaan erittäin kaunis, ja oikean tähtitaivaan (kaupungissa vähän vaikeaa) katselulla on oma eksistentiaalinen fiiliksensä. Tämä ehkä selittää kiinnostukseni myös tietyntyyppiseen tieteiskirjallisuuteen, koska se pystyy jossain määrin antamaan samantyypisiä kokemuksia.

Lieköhän nämä jotain nörttien vakiofeatureita.

Olisit tosin ottanut Jarren Millions of Starsin. :)

steinerlapsi kirjoitti...

Ensimmäisen ilmiön tunnistan hyvin, jos kohta lapsena tunnistin tai hyödynsin sitä paremmin. Tarkoittaa sitä, että tunnistan tilanteet, joissa kevyeen transsiin on mahdollista vaipua (en muuten ennen kirjoitustasi mieltänyt tilaa transsiksi). En jälkeenpäin muista kerrotuista asioista mitään.

Yleensä onnistuu vain miesäänten suhteen, mutta mennessäni kuuntelemaan tyttöystäväni saarnaa ensimmäistä kertaa totesin, että hänellä on niin tenhoava sadunkertojan ääni, että transsi onnistuu. Erikoista sinälläänkin, että kotioloissa hän ei kykyään käyttänyt.