maanantai 18. elokuuta 2014

Ajolähtö

Kuten lukijat suureksi osaksi tietävätkin, määräaikainen "virkani" päättyy vuoden vaihteessa ja akateeminen urani mahdollisesti päättyy. Olen lueskellut vuosien saatossa erinäisiä kirjoitelmia akateemisen uran ankeudesta, vaikeuksista, vaativuudesta, ja huonosta palkkauksesta. Osan näistä kirjoitelmista olen kirjoittanut myös itse.

Systeemisiä ongelmia on, sitä en voi kieltää, mutta suurin osa valituksesta on itseasiassa turhaa ja perustuu vääriin käsityksiin ja vääränlaiseen asenteeseen; oletan tämän johtuvan siitä että ihmisillä on idealisoitu kuva akateemisesta urasta ja tätä idealisaatiota on ylläpidetty vielä 20 vuotta sitten julkisin varoin. Muutos on kuitenkin jo tapahtunut ja edessä olisi jo kauan aikaa sitten ollut sopeutuminen. Oma tragediani on oikeastaan se, että olen elänyt murroksen kynnyksellä oikeastaan koko elämäni. Lama-aika oli Suomessa huipussaan kun olin itse vielä koululainen. Kirjoitin ylioppilaaksi samana vuonna kuin Suomi liittyi Euroopan unioniin, ja lamasta toipuminen oli kovassa vauhdissa Nokian vetämänä opiskeluaikoinani. 

Opiskelijamäärien kasvattaminen tekniikan alalla alkoi juuri kun aloitin opintoni. Sinä vuonna kun itse pyrin opiskelemaan, useat varsin menestyneet lukiotoverini jäivät ilman tavoittelemaansa opiskelupaikkaa silloisessa Tampereen teknillisessä korkeakoulussa. Apukoulun priimuksena tieni oli jotenkin vähän turhan sileä, sillä työmarkkinat opiskelemillani aloilla vetivät hurjasti väkeä ja saatoin ylläpitää illuusiota siitä, että valitsin useiden vaihtoehtojen joukosta juuri sen mitä aloin tehdä. Tämä oli ensimmäinen väärinkäsitykseni. Tosiasiassa ajauduin akateemiselle uralle, koska en oikeasti edes viitsinyt miettiä mitä teen. Paria teollisuuspalveluiden parissa viettämääni kesätyötä lukuunottamatta en edes ole allekirjoittanut kuin yhden työsopimuksen, kun virkasuhteet muutettiin työsuhteiksi. Valintani olivat aina tosiasiassa helpoimpia, ns default-valintoja.

Tein väitöskirjaani viisi vuotta sillä idealla, että se syntyy "siinä sivussa", kun muulta elämältä ehtii; koin pääasialliseksi työkseni luennoinnin, ja tämä pitikin tavallaan paikkaansa koska vaativammilla algoritmikursseilla oli paljon väkeä ja kukaan muukaan ei niitä oikeastaan halunnut pitää. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: Pidän kyllä tutkimuksesta, mutta teoreettinen tutkimukseni ei tapahtunut minkään tutkimusryhmän ja/tai projektin puitteissa vaan ainoastaan kirjoitin ideoitani paperille ja julkaisin ne. Tällainen ajattelu sopii ehkä matemaatikoille, mutta olin valitettavan tietämätön, uppiniskainen ja sinisilmäinen, ja ajattelin että jos vain tuotan tasaisesti papereita, niin urani etenee ilman sen kummempaa pähkäilyä. Näin se oli toiminut edellisellä sukupolvella, joten miksi minä olisin ollut poikkeus? Tämä oli kuitenkin virhe, johon havahduin ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, kaksi vuotta väittelyn jälkeen: Jotain pitäisi tehdä.

Siinä vaiheessa "strateginen" painopiste oli että tutkimuksessa pitäisi olla kansainvälistä yhteistyötä. Silloisen yliassistentuurini alkaessa tavoitekeskustelussa esitettiin "dosentin pätevyyden" saavuttaminen. Perinteisesti tämä on tulkittu niin, että tutkimusvolyymin tulisi vastata toista korkeatasoista väitöskirjaa. Kaksi vuotta väittelemisen jälkeen käärin vihdoin hihat ja aloin tuottaa, ja parin vuoden päästä minulla oli kasassa vaadittava volyymi vaikka kahteen uuteen nippuväitöskirjaan, ja kaikki tutkimus oli tehty nimekkäiden ulkomaisten tutkimusryhmien kanssa.

Tässä kohtaa kuitenkin kävi ilmi että maalitolppia oli siirretty parin vuoden aikana: Dosentuureja ei enää myönnettäisi yliopiston omille kasvateille elleivät nämä tuo sisään rahaa. Tämä oli sikäli kummallinen linjaus, että esimerkiksi Akatemian hankkeita ei voi hakea, jos ei ole dosentuuria. Ensimmäisenä totesin, että stop, nyt täytyy vetää henkeä, joten lähdin vuodeksi Singaporeen. Päätin että OK, aletaan sitten tykittää hakemuksia.

Nyt toinen viisivuotiskauteni on päättymärrä. Vuoden 2010 jälkeen olen tehnyt laskujeni mukaan 13 erilaista rahoitushakemusta, joista tasan yksi (1), Tekniikan edistämissäätiön post-doc- avustus, sai myönteisen päätöksen. Yliopiston virallinen kanta on, että minun työni ei ole vaatimustasoltaan sellainen jossa rahoituksen hankkiminen on omalla vastuullani; kuitenkin työni arvioidaan sen mukaan, onnistunko rahoituksen hankkimaan. Tämä on mielenkiintoinen tilanne. En kuitenkaan protestoi sitä, että tämä kuuluu työhöni, ainoastaan sitä, että se mitä tehtäväksi väitetään ja se mitä tosiasiassa edellytetään eivät ole sama asia. Tämä väärinkäsitys on se, minkä korjaaminen korjaisi paljon ja säästäisi paljolta valittamiselta. Koska työnantaja todellisuusessa edellyttää asiaa X, mutta väittää edellyttävänsä asiaa Y, niin tekemällä asiaa Y, ura tyssää siihen mitä on tekemässä, ja seuraavissa YT-neuvotteluissa tällaiset ihmiset laitetaan ulos tai heidän määräaikaisuuttaan ei uusita.

Akateemisen uran varsinaisia edellytyksiä ja odotuksia yksittäisissä tilanteissa minusta ei ole juurikaan syytä kritisoida. Olisi toki mielekästä, jos työtä voisi "vain tehdä", eli kun löytää sen tason jolla omaa työtään haluaa jatkaa, sitä voisi jatkaa ja antaa niiden siirtyä muihin tehtäviin joita se kiinnostaa. Tutkimus (ja mielestäni myös yliopistotason opetus) on kuitenkin luonteeltaan sellaista, että pysähtyminen vanhan hyväksi havaitun tekemiseen on itseasiassa takapakkia,  joten voidaan perustella sitä että uusiin asioihin tulisi aika-ajoin siirtyä. Parhaat tutkijat eivät kuitenkaan ole usein hyviä johtajia, ja kuitenkin, mitä parempi tutkija yksilö on, sitä nopeammin hänen oletetaan siirtyvän johtotehtäviin. Tiedän muutamiakin tapauksia joissa nuorena "menestynyt" henkilö on mennyt parhaiden tutkijavuosiensa osalta jossain määrin hukkaan, koska ei ole päässyt keskittymään tutkimukseen vaan joutunut manageroimaan muiden tutkimusta. Kuten eräs kolleegani -- aikanaan saman ikäinen ja samassa uravaiheessa kuin minä nyt -- totesi, akateemisen uran suurin ongelma on siinä, että jos todella pidät tutkimuksesta, niin työnantajan näkökulmasta se asia jolla sinut "palkitaan" kun teet sen mahdollisimman hyvin, on työtehtävä jossa et saa tehdä sitä, missä ole hyvä ja mistä pidät.

Itse en ole kaksinen tutkija, jos sillä tarkoitetaan kammiossaan itsenäisesti ideoivaa neroa. Itseasiassa, olen paljon parempi  kehittämään eteenpäin muiden ideoita. Ajatukseni ja analyysini etenee liiaksi syvyyteen ensin- tyylisesti, jotta olisin oikeasti hyvä miettimään mitään suuria linjoja tai tekemään merkittäviä avauksia. Pidän ongelmanratkaisusta, ja kun muilla on uusia ongelmia, heitän mielelläni kaiken ja alan generoida ratkaisuideoita. Toimin siksi parhaiten ryhmässä; ryhmässä jota minulla ei ole juuri nyt.

Haen tämän syksyn haussa Akatemiatutkijan rahoitusta viideksi vuodeksi. Lisäksi toimin haamukirjoittajana yhdelle akatemiahankkeelle. On todennäköistä, että joudun vuodenvaihteessa puolen vuoden pätkälle, jota ei jatketa mikäli kumpikin hakemuksista kariutuu. Mikäli näin käy, lopetan tämän bloginkin kokonaan, koska en ole enää "tiedemies", eli en tee tutkimusta työkseni.

Jos taas rahoitus myönnetään, joudun manageroivaan rooliin, enkä silloinkaan oikeastaan saa enää tehdä sitä, mistä tutkimuksessa eniten pidän. Tilanne on hieman kiusallinen.

17 kommenttia:

GM kirjoitti...

Kiinnostava tilanne kaikkiaan.

Tähän blogiisi liittyen: Eiköhän tuo "Tiedemies" nimimerkkisi ole osa sinun identiteettiäsi jo nykyisin, joten älä ihmeessä hylkää sitä tai tätä blogia pelkän työpaikan vaihdoksen myötä. Itse en voisi mitenkään lakata ajattelemasta sinua "Tiedemiehenä" vaikka ammattisi olisi roskakuski.

GM kirjoitti...

Jep, ollaan FB kavereita. Oulusta.

Tiedemies kirjoitti...

Hauska ajatus. Ehkä voisin jatkaa tällä nimimerkillä. Jos ehdit nähdä poistamani kommentin, niin unohda koko juttu, minä en tarvitse sellaista informaatiota mihinkään.

Niille tiedoksi jotka ovat minua Facebookissa seurailleet: Laitoin tilin kiinni siksi aikaa kun teen akatemiahakemusta, jotta en roikkuisi siellä.

Tiedemies kirjoitti...

Hah, ehdit vastata: Osasinkin päätellä asian jo itse. :-)

Tiedemies kirjoitti...

Kommentoin vielä yleisen mielenkiinnon mielessä, koska tämä kirjoitus on muutenkin henkilökohtainen: Tämä kuvastaa sitä, miten vähän merkitystä minulla on sille, kuka sanoo mitä. Vasta kun GM otti puheeksi identiteetin, tulin edes ajatelleeksi koko asiaa... :-)

Kumitonttu kirjoitti...

Yritysmaailmassa myynti - siis hyödykkeen vaihtaminen rahaan - on sitä varten koulutetun ja siihen tehtävään varustetun ammattilaisen vastuulla. Epäilen, että tämä yliopiston käyttämä malli, jossa ei-yrittäjäluonteiset ihmiset pakotetaan mikroyrittäjiksi, ei ole hyvää henkilöstöhallintoa edustava tapa toimia.

Tilanne olisi vähän sama kuin siivousfirma pakottaisi siivoojansa hankkimaan omat asiakkaansa ja sitten keräisi siitä päältä pienet provisiot. Varmaan tätäkin tapahtuu, mutta ei se mitään korkeaa eettistä liiketoimintaa edusta. Turkkilaiset kebab-pitseriathan itseasiassa toimivat juuri tuolla ihmiskauppaa muistuttavalla tavalla.

Asko Saura kirjoitti...

"Se mitä tehtäväksi väitetään ja se mitä tosiasiassa edellytetään eivät ole sama asia."

Tämä on erittäin tavallista eikä tietääkseni erityisesti akateemisen maailman piirre.

Tiedemies kirjoitti...

Akateemisen maailman erityispiirre tässä minusta on lähinnä se, että kukaan -- edes esimiehet -- ei oikeasti kerro mitä työssä suoriutuminen työnantajan mielestä oikeastaan tarkoittaa. On joukko virallisia mittareita, mutta jos niitä mittareita "optimoi", niin saa helposti vain sontaa niskaansa.

Lisäksi tässä on sellainen ongelma, että esimiehet ja alaiset tekevät yhteistyötä tasan niin kauan kun alaisilla on jotain mitä esimiehet tarvitsevat. Esimerkiksi jos esimies on ohjaaja ja alainen on jatko-opiskelija jonka väitöskirjan valmistuminen lasketaan ohjaajan meriitiksi, niin esimies toimii siten että alainen saa tämän tehtyä. Muissa uran vaiheissa esimies ja alainen ovat usein kilpailuasetelmassa keskenään, mikä taas johtaa kaikenlaiseen ikävään.

Kaiken muun lisäksi yliopisto pyrkii instituutiona olemaan "arvovaltainen" ja sillä on kaikenlaista "strategiaa". Tässä tapauksessa se tarkoittaa vain sitä, että joku taho -- joka ei edes ole tieteellisesti välttämättä mitenkään relevantti -- käytännössä päättää monista resursseista kriteerein jotka ovat enemmän tai vähemmän mielivaltaisia.

Nämä kaikki ovat yliopistojen hallinnollisia ongelmia, jotka kuitenkin ovat melko vähäpätöisessä roolissa sinänsä.

Tuo mitä mainittiin myynnistä, on osin totta, muttei täysin. Tutkimussuunnitelmien tekeminen ja rahoituksen anominen *on* tärkeä osa tutkijan työtä. Tutkimusta ei voi nimittäin tehdä niin että yliopiston johto päättää mitä tutkitaan ja kertoo tutkijoille että tutkikaa tätä. Se ei onnistu, koska vain tutkijat itse tietävät mitä tutkimuksessa on tällä hetkellä meneillään ja millaisten asioiden tutkimiseen heillä on metodit ja keinot. Johto ei tätä voi päättää, he voivat vain ohjata osan resursseista sinne missä uskovat niiden olevan tarpeen ja vastuuttaa ryhmien vetäjät anomaan lisärahat muualta.

Suurempi ongelma on se, että kun olet hyvä tutkija ja menestyt siinä, sinun automaattisesti oletetaan siirtyvän ryhmän vetäjäksi. Tässä ei ole mitään järkeä. Ei paras tutkija ole välttämättä paras tutkimuksen johtaja. Tutkimusryhmän johtajan pitää tietää toki alasta paljon, mutta ei hänen tarvitse olla paras tutkijana. Tutkijoiden kouluttajankaan eli ohjaajan ei minusta tarvitsisi olla mikään "johtaja", vaan pikemminkin joku joka osaa asian selittää ja joka osaa opastaa tutkijoille tärkeiden tietojen ja taitojen hankkimisessa.

Kumitonttu kirjoitti...

Arto Luukkasen mielipide on hyvä:

Juhlapuheissa ja säännöissä opiskelijoiden huolet otetaan kyllä tarkasti huomioon. Todellisuus on kuitenkin varsin raadollinen sillä yliopisto on kaikesta huolimatta hierarkinen instituutio, jossa tutkimusjohtajilla ja professorilla on erittäin paljon valtaa. Tosiasia on, että niin Kivinen kuin Kangaspurokin valitsevat tulevaisuuden jatko-opiskelijoita. Heidän lausuntonsa taikovat opiskelijoille tulevaisuutta tutkijana: apurahoja ja muuta rahoitusta. Epäsuosio merkitsee toista uraa.

Evojeesus kirjoitti...

Siis "tutkimusryhmän" kokohan lienee yleensä noin 3-8 henkilöä, ryhmänvetäjä mukaanlukien. Kyllähän tuon systeemin pitäisi hyvinkin joustaa niin että ryhmä on "huippututkijan" ympärille kertyvä tiimi jossa vetäjän tutkimuspanos ja insightit ovat äärimmäisen tärkeitä. Hyvä delegoija orjuuttaa jatko-opiskelijoita paitsi paskaduuneihin (hakemusten kirjoittaminen), myös ratkomaan tutkimuksen osa-ongelmia. Eikö se näin menekään?

Juha Kettunen kirjoitti...

Minä olen katsellut yliopiston touhuja vähäisen virkamiehen pallilta jotain 17 vuotta ja opiskelut mukaanlukien yli 20 vuotta. "Uralle" ajautumisessani on kaikenlaista yhteistä.

Alkuperäisen opiskelupaikan hakeminen omasta asuinkaupungista oli menoa siitä, mistä aita oli matalin. Sisään pääsin heittämällä todistuksilla, mitään pääsykokeita tms. ei tarvittu.

Olen tehnyt eläissäni käytännössä yhden työhakemuksen, siihen alkuperäiseen virkaan silloin 17 vuotta sitten. Ennen kuin ehdin muuttaa mieleni, professori meilasi heti perään että käyhän vielä piirtämässä allekirjoitus hakemukseesi niin se on siinä.

Kun sain pari vuotta sitten kenkää "tuotannollisista" syistä (sallikaa minun nauraa), yliopistossa oli kokonainen komitea miettimässä mitä ulostetuille tehdään. Tuli aina tarjouksia että kiinnostaako tämmöinen työ tilalle. Vastasin "joo joo". Ensimmäiseen tehtävään eivät tutkinnot riittäneet, toiseen pääsin ja täällä istun.

Sanon 20 vuoden kokemuksella, että yliopiston hallinnon yms. järjettömyydet tulevat ennen kaikkea siitä, kun edelleen valtion de facto virasto (vaikka lakikirjassa lukisikin jotain muuta) yrittää leikkiä yksityisyritystä. Se ottaa yritysmaailmasta johtajia, jotka sitten säännöllisin väliajoin yrittävät käyttää yritysmaailmassa käytettyjä tehokkkuusmittareita, arviointivälineitä, ratekioita ja tavoitteita kenkälusikalla valtion virastoon. Tulos on lähinnä koominen. Kaikilla on edelleen suojatyöpaikka, paitsi pätkätyöläisillä, joita omasta mielestään kohdellaan kuin robotteja ja orjia, vaikka todellisuudessa heidän määräaikaiset työsuhteensa ovat ihan samassa määrin suojatyöpaikkoja kuin vakituisillakin.

Tiedemies kirjoitti...

En voi väittää olevani juurikaan eri mieltä Juhan kommentista. Erotuksena on se, että pätkäporukan suoja ainakin täällä on heikentynyt viimeisen kahden vuoden aikana merkittävästi, so. porukkaa on ihan aikuisten oikeasti laitettu nimenomaan opetus- ja tutkimustehtävistä ulos. Siihen en ota kantaa onko se hyvä tai huono asia, mutta se tapahtuu tosiaan sellaisilla hallinnollisilla lainalaisuuksilla, joilla ei esimerkiksi ole juuri mitään tekemistä sen kanssa että miten veronmaksajat saisivat parhaalla hinta/laatu-suhteella teetettyä opetuksen ja tutkimuksen.

Olen täysin yhtä mieltä siitä, että leikki noilla tehokkuusmittareilla on lähinnä tragikoomista. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että se on ongelmana vähäisempi kuin miltä näyttää. Suurempi ongelma tulee siitä, että hallinnolliset työt ovat vielä enemmän suojatyöpaikkoja, ja niitä keksitään koko ajan lisää. Tämä taasen herättää selvästikin kaunaa niissä ihmisissä jotka oikeasti tekevät sen työn.

Erityisen kiero tämä on tutkimusryhmien osalta. Ryhmän vetäjät joutuvat hankkimaan rahoituksen projekteilleen. Akatemian ja vastaavien projektit toki tulevat suoraan veronmaksajan pussista joten niissä kyse on jonkinlaisesta byrokraattisesta piirileikistä joka tapauksessa ja ne numerot joista siellä puhutaan ovat melko merkityksettömiä. (Mitä väliä sillä on, jos rahaa siirretään toisesta valtion viraston taskusta toiseen?)

Sensijaan yrityksiltä tulevan tilaustutkimuksen rahoituksessa ihan oikeasti ihmettelen, miksi ihmeessä isoimpien rahoitusten tutkimusryhmät edes viitsivät toimia osana yliopistoa. Omaan tutkimukseen pääsee käyttämään euron, kuluerästä riippuen, kahdesta tai kolmesta sisään haravoidusta eurosta. Yleiskustannuksiin syödään suunnilleen puolet kaikesta.

Ongelma tutkimusryhmille ja huippututkijoille tulee siitä, että monessa tapauksessa ne parhaat eivät ole oikeasti edes kunnolla kykeneviä minkäänlaiseen muiden toiminnan koordinoimiseen. Jos joku on oikeasti ns kova tekijä, tämä saattaa olla about kolmekymppisenä kyllä äärimmäisessä iskussa tutkimusideoiden ja oivallusten osalta, näyttöjä kumuloituu hurjaa vauhtia, mutta silti täysin kykenemätön minkäänlaiseen muiden ihmisten johtamiseen. Sitten tällainen kaveri käytännössä pakotetaan ottamaan vastuuta siitä, että ryhmä toimii. Joskus se toimii ja joskus ei. Siinä jos menee 20 vuotta ihmissuhdetaitojen opettelussa, niin parhaat tutkijanpäivät ovat takana.

Ei ole järkeä, paljon parempi olisi että tutkimusta johdettaisiin suunnilleen niin, että päätetään minkä verran rahoitetaan, ja sitten huippukavereille tarjottaisiin työrauha. Johto- ja koordinointivastuuseen voitaisiin laittaa niitä jotka niihin hommiin haluavat. Monesti keskinkertainen tutkija, joka tietää paljon ja ymmärtää muiden vahvuudet olisi Selvästi parempi miettimään sitä mihin projekti menee kuin sellainen kaveri joka oikeasti syvällisesti ymmärtää alan sisällölliset kysymykset ja osaa luovasti ratkaista niitä. Parhaille pitäisi antaa tilaa, ja muut voivat sitten rakentaa näiden työn ympärille projektia.

Nyt ajatus on, että parhaiden pitää itse keksiä isompi konteksti omalle työlleen ja lakki kourassa pyytää sille rahaa. Rahaa, jota myönnetään menneiden näyttöjen perusteella. Ei futiksessakaan maalikuningasta oteta kentältä ja pistetä seuraavana vuonna valmentajaksi.

Juha Kettunen kirjoitti...

[rahat] tulevat suoraan veronmaksajan pussista joten niissä kyse on jonkinlaisesta byrokraattisesta piirileikistä joka tapauksessa ja ne numerot joista siellä puhutaan ovat melko merkityksettömiä. (Mitä väliä sillä on, jos rahaa siirretään toisesta valtion viraston taskusta toiseen?)

Tämä.

Asia koskee hallintoa kaikilla tasoilla ja pahenee koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Yhä yksityiskohtaisempia tietoja eri asioista tulee tallentaa yhä uusiin rinnakkaisiin tietojärjestelmiin entisten häviämättä mihinkään (koska halvimmalla hinnalla valittu tuote ei osaa keskustella muiden järjestelmien kanssa) ja yksittäisten lyijykynienkin kustannukset tallennetaan ja seurataan hirveän raskaalla prosessilla sinne tänne ja tuonne.

Olen seurannut tätä läheltä sen 20 vuotta. Juuri eilen istuin palaverissa, jossa käskettiin perustaa taas uusi rekisteri aivan naurettavalle asialle, koska hallinto määrää. Kukaan ei sillä tiedolla koskaan tee mitään mutta pitää olla kerran vuodessa näyttää hallinnolle että tämäkin asia on kirjoissa ja kansissa kun kerran käskevät.

Tiedemies kirjoitti...

Tein viime viikolla matkalaskun. Minulla oli ensimmäistä kertaa firman luottokortti jolla maksan esimerkiksi taksit yms julkisen liikenteen työmatkoilla, ja matkalaskuun pitää liittää kulueränä tietenkin kaikki mitä kortilla on ostettu; jos ei pysty selittämään mitä on maksettu eikä se liity matkaan, niin erotus otetaan palkasta.

Olin maksanut 9 kertaa 2 euron hintaisen metrolipun viikon reissulla (aivan sallittua), mutta osa metrolipuista oli hukkunut, minulla oli niitä vain viisi. Kävimme sihteerin kanssa läpi kuitit: Jokaiseen piti käsin kirjoittaa laskutunnus luottokorttilaskulta, minkä jälkeen sihteerin piti matkalaskuun kirjoittaa sitten koneelta se sama tunnus, ja niistä mistä ei ollut kuitteja, piti erikseen antaa selite, että kuitti on hävinnyt. Jokaisesta. Erikseen. Ei siis riittänyt että laittoi että "nämä on metromatkoja, kaikki saman hintaisia, tässä yksi kuitti", ei vaikka maksutapahtumien kaikki tiedot ovat tarkalleen samanlaiset.

Sihteeriltä ja minulta meni näiden kuittien setvimiseen saman verran kuin koko muun matkalaskun. 19.80€, yhteensä liki 2000 euron laskusta.

Tuo tietojen keräämisen vimma on jotain mitä en vaan tajua. Se pahenee koko ajan, eikä kukaan joka tällaisen päätöksen tee, koskaan ajattele mitä kokonaisuus oikeasti merkitsee. Jokaisesta yksittäisestä päätöksestä todetaan, että "eihän siihen montaa minuuttia mene". Tällaisia päätöksiä on sitten satoja, niin äkkiä ollaan tilanteessa, jossa porukka tekee vuodessa useamman viikon töitä kaikenlaisten nippelien ja hyödyttömien tietojen tallentamiseen. Follow the money, muuta ei tarvittaisi. Esimerkiksi mitä järkeä siinä on, että tutkija arpoo jotain tuntimääriä siihen, minkä verran on mihinkäkin projektiin tehnyt töitä, kun se projektin lopputulos on se, jota myydään, ei ne hiton työtunnit.

Juha Kettunen kirjoitti...

Lain mukaan yliopiston kolme päätehtävää ovat hallinnointi, uudelleenorganisointi ja toiminnan tehostaminen.

Evojeesus kirjoitti...

Ehkäpä tutkimusryhmän vetäjän pitäisi sitten olla tutkimusprofessori joka hoitaa kontakteja ja koordinoi rahoitushakemusten tekemistä, ja tekee siinä sivussa myös omaa tutkimustaan tiimin tuella. Kun ryhmässä on lisäksi pari pätevää postdoccia ja pari tohtoriopskelijaa on mahdollista saada todella paljon aikaan, jos homma toimii.

Tiedemies kirjoitti...

Ongelmana on se että se tutkimusprofessori päätyy tutkimusprofessoriksi vain olemalla hemmetin hyvä siinä, mitä post docit tekevät. Uramalli on sellainen että postdocista eteenpäin työnkuva on joillekin aivan väärä. Ja jos on tosi hyvä, niin paine eteenpäin on vaan entistä kovempi.

Ne kontaktit ja muut sen johtajan hommat on ortogonaalisia sen tutkijan kykyjen kanssa. Niitä tarvitaan mutta on älytöntä ajaa sivuun ne joita se ei nappaa. Tiedän yhdenkin kaverin joka on ehkä välkyin ja paras tutkija jonka olen ikinä tavannut. Kaverista tuli nuorena professori, mutta ei tykkää työstä yhtään. Hukkasi vuosia hyvää uraa hallinnollisten juttujen kanssa, kun ei vaan soveltunut johtohommaan.