maanantai 26. syyskuuta 2016

It's an uphill battle

Otin eilen pitkästä aikaa painoliivit niskaan ja menin Suolijärvelle juoksemaan. Tällä kertaa en juossut lenkkiä, vaan menin yhteen reitin varrella olevista mäistä. En siihen jyrkimpään, vaan toiseen, suunnilleen yhtä korkeaan mutta loivempaan.  Korkeusero mäessä ei ole kovin suuri, arvioisin sen olevan ehkä 15 metriä. Mäen pituus on noin 100 metriä, kaltevuus on siis noin 15%, se on siis ihan hitusen jyrkempi kuin Lukonmäki, mutta pituudeltaan tietysti vain hyvin pieni osa. Itse asiassa Lukonmäeksi kutsuttu mäki on varsinaisesti Hervannan kanjonin etelän puoleinen rinne, jossa myös laskettelurinne sijaitsee, ja alunperin sen pohjoispuoli on Lukonmäki, mutta kansankielessä tämä nyt on vakiintunut nimitys.

Otin kuormaa liiveihin noin 5kg, ja vedin mäen kolmeen kertaan. En mitannut kellolla, mutta pidin sellaisen noin kahden minuutin palauttelun välillä. Kolmannella vedolla ylämäkeen putosin polvilleni valmiina oksentamaan. Silmissä pikkuisen sumeni, mutta olo helpotti sekunneissa.

Olisi mielenkiintoista ottaa sama kuvio sykemittarin kanssa. Mittasin noin 10 vuotta sitten sykemittarilla noin 215 sykkeen juurikin Suolijärvellä. Teoriassa iän myötä maksimisykkeen olisi pitänyt pudota, mutta koska erilaiset laskukaavat ovat vain suuntaa-antavia, mittaustulos olisi kiva nähdä. Täytyykin kaivaa sykemittari naftaliinista. Lopetin sen käytön sen jälkeen kun olin juossut puolimaratonin sykevyö rinnallani ja sen reuna söi juoksun aikana syvän verisen uurteen rintalastan alle ihoon. Siinä on vieläkin arpi.

Toinen mielenkiintoinen aspekti tässä olisi, jos mittaisi jollakin tapaa edistymistään tässäkin. Sykemittari on sikäli käytännöllinen, että voisi tehdä esimerkiksi seuraavalla tavalla: Ottaa kohteekseen kolme rajua nousua. Progression mittareita on itseasiassa neljä: Aika, joka nousuihin kuluu, syke mäen huipulla, ja aika joka kuluu siihen että syke putoaa johonkin sopivaan viitearvoon, sekä neljäntenä painoliivin paino. Suunnittelinkin seuraavaa treeniä.
  • Lämmittely rauhallisesti, jotta sykkeen saa jonnekin 140-150 paikkeille. Itselleni tämä on suunnilleen matalin syke mitä urheillessa edes esiintyy. Esimerkiksi puolimaratonilla keskisyke oli aikanaan noin 180. 
  • Kun on lämmennyt, niin lähtö mäen alta siten että syke on lähtiessä noin 100-120. Lähdöstä kello käyntiin.
  • Veto ylös asti täysillä.
  • Rauhallinen kävely alas ja odotetaan että syke on sen 100-120, toistetaan kolme kertaa. Kolmannen vedon jälkeen odotetaan ylhäällä että syke on pudonnut alle 120, kello pysäytetään.
  • Yksittäisestä treenistä saa kolmenlaista dataa: Sykkeet mäen päällä, kokonaisaika, ja vapaana muuttujana on painoliivien paino. 
  • Pääasiallinen tavoite on että kokonaisaika putoaa. Periaatteessa kun kunto kasvaa, niin sykkeen putoamiseen kuluva aika lyhenee. Kun treeniin kuluva aika alittaa jonkin tietyn arvon, lisätään liiviin painoa. 
Mitä suorituskyvyn ulottuvuutta tällä parannetaan? Kirjoitin joskus artikkelin, jossa eriteltiin voima, teho, kestävyys ja nopeus. Artikkeli on vähän sinne päin, maallikon tekstiä, mutta toimikoon nyt referenssinä. Siinä viitekehyksessä tällä parannetaan kestävyyttä lähellä maksimaalista tehon tuotantoa ja osin myös niitä metabolisia prosesseja jotka palauttavat tällaisesta.

Kolme vetoa on eilisen testini perusteella enemmän kuin tarpeeksi. Voi olla, että ajan oloon sen voisi kasvattaa neljään tai viiteen vetoon. Mäki ei ole mielettömän iso, ja myös mäen voisi vaihtaa suurempaan, kuten vaikkapa noin neljä kertaa pidempään Hervannan laskettelurinteeseen. Mutta tämän pitäisi nyt alkuun auttaa. Toivon että siitä saa myös nopeutta hieman. Hampaankoloon jäi vähän jotain kun katselin Tampereen Puolimaratonin osallistujien juoksua. Se näytti niin hauskalta.

Ei kommentteja: